Nancy hellitti jalustimen kädestään ja pysähtyi; hänessä heräsi äkkiä miltei vastustamaton halu kouristaa tuota miestä kurkusta. Mutta Aiken istui satulassaan korkealla hänen yläpuolellaan virnistellen hänelle sävyisesti. Hänen isänsä uusi naurunremahdus kajahti hänen korvissansa, ja taaskin seurue ravasi hänen ohitsensa.
Hän ei mahtanut mitään, hänen täytyi totella. Onneksi hattu oli vain muutamien askelien päässä jälessäpäin; tuossa tuokiossa hän oli sen noutanut ja kiiti taaskin, kunnes hän jälleen saapui ratsunsa luokse ihan nääntymäisillään.
»Seisauttakaa hevonen!» huusi hän kiihkeästi Jerrylle. »Ettekö näe, että minä en pääse satulaan?»
»Kavutkaa selkään tai jääkää jälkeen!» sanoi Aiken, yhäti virnistellen.
»Se on minusta ihan yhdentekevää.»
Epätoivo antoi Nancylle voimia. Hän painoi sombreron tiukemmin päähänsä, tarttui satulannuppiin ja kiskoi itseänsä ylöspäin; mutta kun hän jo oli pääsemäisillään varmasti ratsaille laukesivat hänen käsivartensa, ikäänkuin halvaus olisi herpaissut hänen olkavartensa. Hän kellahti maahan ja oli vähällä horjahtaa hevosen jalkoihin.
Hänen hampaansa välähtivät, kun hän vilkaisi Aikeniin — virnistelevään pahaan henkeen — ja sitten hän yritti uudelleen. Kenties kiukku lisäsi hänen voimiansa; joka tapauksessa hänen onnistui reutoutua ratsun selkään, ja seuraavalla hetkellä hänen jalkansa heilahti paikalleen. Sitten hänen silmänsä pimenivät uupumuksesta; hänen oli tartuttava satulannuppiin ja sokeasti takerruttava siihen estyäksensä putoamasta maahan. Ja kun hän nosti päätänsä, jyrisi hänen isänsä ääni läheisyydessä.
»Sirkustemppuja, Nan! Ha, ha, ha! En milloinkaan ole nähnyt oivallisempaa juoksua ja — ha, ha, ha! — hyppäämistä. En olisi uskonut sinun siihen pystyvän!»
»Ja hyvin viehkeästi se kävikin», jupisi Aiken.
»Niin kävi, etenkin silloin, kun hänen hattunsa lennähti päästä.»
»Ja kun hänen hiuksensa lehahtivat valloilleen».