Samassa kuuli hän ulkoa avoimesta ikkunasta Ehlertin äänen tervehtivän jotakin. Rassmannin valtasi hirveä pelko. Yhtä pian kuin hänen päähänsä oli pälkähtänyt varkauden ajatus, yhtä pian selvisi hänelle sen rikollisuus ja hän pelkäsi paljastusta.
"Pois, pois!" huusi ääni hänen sisimmässään.
Hän avasi lasioven, astui varastohuoneeseen eikä nähnyt Schornia vieläkään. Kuitenkaan ei tämän työ vielä voinut olla lopussa, sillä hänen takkinsa, tuttu työtakkinsa riippui tuolin selustalla.
Rassmann kuuli nyt, kuinka eteisestä konttoriin vievä ovi avattiin.
Ehlert tietenkin astui sisään. Ja yhä hirveämmäksi tuli hänen pelkonsa.
Hiki helmeili jo hänen otsallaan. Oikealla oli muuan ikkuna auki, se
antoi pihalle; sinne täytyi hänen mennä.
Varastettu omaisuus poltti kuin tuli hänen kättänsä. Hän tahtoi heittää nipun pois, sinne, missä seisoi, erään kaapin taa piiloutuneena, aivan edessään tuoli, jonka selustalla Schornin takki riippui.
Hänet valtasi silloin toinen helvetillinen ajatus, pirullisin, mikä konsanaan on ihmisen päähän pälkähtänyt.
Jos Schornia pidettäisiin varkaana, jos vaimo ja talo jäisivät ilman vartijaa? Jos hän —
Rassmannin käsi seteleineen ojentui vielä kerran ja kaivautui Schornin rintataskuun.
Sitte kumartui hän ikkunankarmin ylitse ja heilahdutti itsensä ulos. Kukaan ei häntä nähnyt. Hän uskoi ainakin niin. Ja kuitenkin oli viereisestä pihasta hänet nähnyt joku, joka ei sillä hetkellä voinut agitaattorin kummallista käyttäymistä ymmärtää. Tämä oli herra Antonius Pätzoldt. —
Rassmann oli jälleen kadulla. Ensin tuntui hänestä kuin hänen täytyisi juosta paikalta kuten tavallisen varkaan, jolla ovat takaa-ajajat kintereillä; mutta sitten rauhottui hän jälleen.