Oliko hän sitte yleensä mikään varas? Oliko hänellä mitään varastettua tavaraa? Ei — niiden täytyy löytyä Schornilta. Mutta omatunto, omatunto! — "Viisi siitä!" tuumi hän sisimmässään. "Se on tapahtunut eikä sitä voi muuttaa. On oltava levollinen, se on pääasia. Miksi täytyikään hänellä, Schornilla, olla enempi kuin minulla? Miksi täytyi hänen itsensä kiinnittää huomiotani siihen, ettei kellään ihmisellä ole oikeutta ylellisyyteen, kun toiselta puuttui välttämättöminkin? Miksi täytyi juuri hänellä olla vaimo, joka sopii minulle paremmin kuin hänelle? Nyt on oltava levollinen — välinpitämätön, jottei kenessäkään herää epäluuloja, ennakoita, ja lopulta on sinun, mikä oli hänen!"
Mutta mihin oli hänen nyt mentävä? Jäisikö hän pariksi tunniksi kokonaan pois talosta, antaakseen lähimpäin tapausten tapahtua selkänsä takana? Ei, se ei ollut viisasta. Hänen piti mennä kotiin niin huomaamatta kuin mahdollista ja olla olevinaan mitään aavistamatta.
Ja kuitenkin vapisi agitaattori ajatellessaan yhtä hetkeä, jona Schornia täydyttiin epäillä varkaudesta. Kunpa se hetki olisi ollut ohitse — olisi hän antanut kymmenen vuotta elämästään.
Ajatellessaan käveli hän verkalleen katua vasemmalle, Se päättyi parin talon takana Schornin talosta. Siellä alkoi eräänlainen puutarhamaa. Schornin puutarha ulottui erääseen peltoon kiinni. Viimeksi mainitusta saattoi helposti päästä puutarhaan nousemalla matalan aidan ylitse.
Rassmann astuskeli ympärilleen katselematta ajotien ylitse — kädet seläntakana, aivan kuin ihminen, jolla ei ole mitään kiirettä. Mutta hänen levollisuutensa oli hirvittävä.
Hän kulki talojen ympäri, kulki maa-alueen ylitse ja heitti siellä avaimen pois. Sitte kulki hän pitkin lauta-aidan vartta ja oli Schornin puutarhan vieressä. Ainoalla ponnahduksella oli hän aidan ylitse — hän ei nähnyt ketään, ei rouva Schorniakaan, joka kai oli puodissa. Hän kuuli kisällien viheltelyn, laulun ja työtouhun, mutta kukaan ei pannut häntä merkille. Hän oli eteisessä. Hän kulki hiljaa portaita ylös ja oli taas huoneessaan. Hän riisui takkinsa, saappaansa, pani tohvelit jalkaansa, pisti piippuun ja istuutui työpöytänsä ääreen, jota peittivät kaikenlaiset paperit, Hän alkoi selailla ja kirjottaa ja oli joka hetki valmis näyttämään siltä kuin ei olisi tunnin aikaan ollut poissa tältä paikalta.
Parin minuutin kuluttua astui nuori mestarinrouva koputtamatta sisään.
Hän pelästyi.
"Luulin, ettette olisi lainkaan täällä, Gustav" — sanoi hän. "Aioin juuri siistiä huoneessa."
Rassmann oli olevinaan mitä levollisin.
"Missäs sitte — en ole vielä ollut poissa lainkaan, Hanna", vastasi hän; mutta hän ei hypähtänyt pystyyn, kuten ennen, osottaakseen rouvalle rakastavaisuuttaan.