Tämän miehen, joka oli saanut nimen puoluejohtajana, joka vuosikaudet oli seissyt keskellä taistelua maailman hyvyyksistä, jota kohden kerran olivat innostuneina kohonneet tuhannet känsäiset työläisnyrkit — hänen kanssaan saisi hän nyt asua saman katon alla, hänen kanssaan puhua, vaihtaa ajatuksiaan, pitää hänet aivan yksinään.
Nämä näköalat säteilivät kultaisessa päiväpaisteessa Schornin silmiin; tämä vain oli enää puuttunut hänen elämässään.
Oi, hän oli nyt tosiaan onnellinen, tämä uneksija sinisine esiliinoineen! Hän voi tuskin odottaa seuraavaa päivää, joka uudestaan vahvistaisi hänen tulevaisuuden toiveensa. Yöllä voi hän tuskin nukkua — niin paljo oli hänellä ajattelemista toverinsa menestyksestä.
Gustaf Rassmannin täytyi ennen kaikkea saada uusi puku. Anivarhain oli Wilhelm Schorn jo ystävänsä kamarissa. Hän oli ensin ajatellut omaa parasta pukuaan, mutta Rassmann oli lihavahko ja Schorn solakka rakenteeltaan. Ja sitte tehdä hänelle sellainen tarjous? Ei — Schorn oli vähällä itsekseen punehtua.
Käynti kaupungin kauppapuodeissa teki Rassmannista jälleen yhdellä iskulla esiintymiskelpoisen miehen.
Kotitaipaleella sanoi nuori mestari iloissaan:
"Sinä olet sentään muhkea mies, Gustav; Hannaseni sinua tuskin enää tunteekaan."
Hän nauroi ja vihelteli tyytyväisenä itsekseen.
Niin, Rassmann oli jälleen muhkea mies. Peili vaatekaupan pukeutumishuoneessa oli sen sanonut hänelle kohta, kun hän oli vaihtanut vanhan ihmisensä uuteen.
Kulettiin paitakaupan, hatuntekijän ja viimeksi jalkineliikkeen ohitse. Joka kerta poikettiin sisälle. Wilhelm Schorn, jota kaikkialla tervehdittiin ystävällisesti, tarttui taskuunsa ja pani kirkkaat taalarit pöytään.