Ja kun Rassmann nyökkäsi, lisäsi toinen:
"Niin, jokainen sanoo samaa. Ei, sinun on vain päästävä tietämään kuinka viisas hän on. Hän oli mestarivainajani ainoa tytär ja tämä talo hänen isänsä tämän eläessä. Olen tosiaan onnellinen ja tyytyväinen — nuku makeasti, hyvää yötä. Jumala varjelkoon sinua kattoni alla."
II
Schorn oli sosiaalidemokraatti ruumiineen ja sieluineen. Jokainen kaupunkilainen tiesi sen. Toiset sanoivat häntä uneksijaksi, toiset kohauttivat olkapäitään, jos heidän mieltään kysyttiin, ja vaikenivat mieluummin, ennenkuin rupesivat arvostelemaan miestä, joka vuosien kuluessa oli osannut saavuttaa heidän kunnioituksensa. Niin, Schornia kunnioitti jokainen, joka hänet tunsi.
Hän täytti kansalaisvelvollisuutensa kuin jokainen muukin tunnollinen kansalainen: hän maksoi veronsa suurimmalla säntillisyydellä, hän koetti voimiensa mukaan edistää kunnan yhteistä hyvää. Hän ei koskaan jäänyt kenellekään velkaa, oli ahkera, kelpo työmies; hän rakasti vaimoaan ja lapsiaan, hän huolehti heidän puolestaan aamusta iltaan ja tuli siten perheenisän ihanteeksi; hän oli kohtelias jokaista kohtaan eikä siinä suhteessa tehnyt eroa köyhän ja rikkaan välillä — yhä oli hän sama vaatimaton ja aulis ihminen. Hän eli hiljaa kotioloissaan ja taitti siten jokaiselta juorulta kärjen jo edeltäpäin. Jos hänellä oli kadehtijoita, niin olivat he sellaisia hyvässä mielessä, eivät kadehtineet häntä hänen huolettoman elämänsä, vaan hänen vaatimattoman vaimonsa, hänen onnensa tähden. Hänen teoksiaan kysyttiin, hänen vakavia hintojaan pidettiin arvossa, verkkaan, mutta varmaan versoi hänen hyvinvointinsa.
Ja sentään oli hän sosiaalidemokraatti!
Lauvantai oli ainoa päivä viikossa, jona Schorn iltaisin palkat maksettuaan näyttäytyi "Kultaisen leijonan" tarjoiluhuoneessa. Hän teki sen vain mieliksi kisälleilleen, jotka ajattelivat samoin kuin hänkin. Työhuoneessa keskusteli hän heidän kanssaan sosialismin suurista päämääristä, sikäli kuin hän miesten kanssa voi ymmärtäväisesti keskustella. Mutta niin pian kuin hän läksi kotoaan ja oli porvarien seurassa, oli Schorn mies, joka esiintyi täysin puolueettomana. Politiikasta ei hän puhunut puolta sanaakaan, sosiaaliset kysymykset näyttivät hänelle olevan sivuasioita. Mutta säännöllisesti sai puoluerahasto häneltä kannatuksensa, ja myötätuntoisella ymmärryksellä seurasi nuori mestari puolueensa salaista järjestymistä.
"Oi, jos voisin, tahtoisin mielelläni kuolla tehdäkseni kaikki ihmiset onnellisiksi", oli hän sanonut Rassmannille, ja näillä sanoilla hän oli sanonut korkeimman mitä hänellä oli sanottavaa.
Kaikessa onnessaan ja tyytyväisyydessään puuttui häneltä ainoastaan yhtä: ystävää, todellista ystävää. Vaikkakin hänen vaimonsa oli hänen kanssaan yhtä sielultaan ja mieleltään, oli hän rajotetussa vaikutuspiirissään usein kaivannut miestä, jonka henki olisi voinut häntä elähyttää, joka olisi yleisinhimillisistä harrastuksista ajatellut samoin kuin hänkin, joka siinä puolipimeässä, jossa hän ajatuksineen haparoi, olisi ollut hänen uskollisena saattajanaan, samaan päämäärään pyrkivänä johtajanaan.
Rassmannista luuli Schorn nyt tämän ystävän löytävänsä.