Tosin oli hänkin tuskin pariksi minuutiksi pistäytynyt kellariin, etsimään puupukkia, mutta eihän tällä lyhyellä ajalla kukaan voinut —
Hän ei pitänyt tätä edes mainitsemisen arvoisanakaan.
"Mutta eihän se voi olla mahdollista, herra Ehlert, täällä ei ollut ketään paitsi minua. Olette kentiesi, hukannut avaimen, jättänyt sen johonkin —"
"Ei, ei, niin se on, muistan aivan hyvin, että se jäi suulle. Olin juuri ennen lähtöäni pannut joukon pankkiseteleitä pikku kassalaatikkoon. Minun täytyy lähettää noutamaan lukkoseppää."
Sana "pankkiseteleitä" herätti kohta Schornin mielessä onnettoman aavistuksen; tuossa tuokiossa valtasi hänet suuri levottomuus. Rahat, rahat — niitä ei hän ollut ajatellutkaan. Hän kalpeni ja sopersi:
"Oliko summa suuri?"
Nuori mestari näytti kokonaan muuttuneelta. Että hän oli yksin ollut lähistössä, ettei hän ollut kuullut kenenkään käyvän konttoorissa, että Ehlert väitti jättäneensä avaimen ovelle — tämä sai melkein hänen verensä jähmettymään.
Eikä hän kuitenkaan tiennyt tehneensä mitään pahaa!
Mutta mies sellainen kuin Schorn, jonka koko elämä on ollut tahraton, käsittää muutamassa minuutissa aseman, jossa on kysymys hänen persoonallisesta kunniastaan.
Ehlert ei tällä hetkellä epäillyt Schornia vähintäkään.