Ehlert päästi lukkosepän menemään ja alkoi kävellä pitkin askelin huoneessa edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä hänen oli sanottava tästä arvotuksellisesta asiasta. Nyt johtui hänen mieleensä Schornin äkillinen muutos, hänen kalpeutensa, hänen kummallinen levottomuutensa. Hän pysähtyi kävelystään ja tuijotti eteensä. Ajatus, joka hänessä heräsi, näytti hänestä niin pelottavalta, ettei hän voinut pitää siitä kiinni. Ja kuitenkin tuli se takaisin.
Olisiko Schorn —
Mutta ei, ei! Ja kuitenkin, miksi oli hän ollut niin rauhaton, miksi soperrellut! Kenties hetkellinen hairahdus, hurmahenki, joka oli hänet häikäissyt —
Ehlertin mieleen tunkeutui paha ajatus toisensa jälkeen, ja kaikki olivat omiaan vahvistamaan epäluuloa Schornia kohtaan. Mutta ennenkuin Ehlert maineeltaan moitteetonta miestä syytti halvasta teosta, tahtoi hän päästä varmuuteen. Siihen oli hän velvollinen Schornin kunniaa ja omaansakin kohtaan.
Hänen vielä koettaessaan kaikessa tyyneydessä harkita asiaa, astui nuori mestari sisään, takki vedettynä ylleen esiliinan päälle, saha kainalossa, muut työkalut kädessään. Hän oli lopettanut työnsä ja oli menossa kotiinsa.
Ehlert oli kuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunut.
"Onko työnne jo valmis, herra Schorn?" kysyi hän viattomasti.
Nuori mestari vastasi myöntäen. Samassa hän näki avatun pulpetin ja kauppiaan rauhallisen ilmeen ja ajatteli itsekseen: Kaikki on oikein, hän on kadottanut avaimen eikä soisi kernaasti, että hänen laiminlyöntiinsä palataan.
Ja heti muuttui Schornin kasvojen ilme.
Innoissaan sanoakseen jotakin alkoi hän puhua korjaustyöstä ja kertoi siitä seikkaperäisesti.