Hän tulisi kahden aikaan esittämään vekselin Schornille, itselleen. Tuhattulimainen! Se oli tuhoova pyyhkäys laskujen ylitse! Toveri saattaisi olla ensimäinen epäilemään kotiystäväänsä! Jos hänet olisi vielä nähty Ehlertin talossa, silloin kohtaisivat pahan ilman linnut toisensa, ja hänen toiveensa vaimoon ja taloon nähden olisivat lopussa.
"Retkaleesta" olisi silloin tullut rikoksellinen.
Rassmannista oli kuin huoneen katto vierisi hänen päänsä ylitse hänet musertaakseen; hänestä oli kuin ilma äkkiä kuumentuisi ja vaikeuttaisi hänen hengityksensä, kuin täytyisi hänen huudahtaa raivosta, vihasta ja pelosta. Hän toivoi olevansa sadan peninkulman päässä, yhden ainoan minuutin vuoksi, joka toisi hänelle varmuuden.
Silloin kuuli hän Schornin tulevan. Hän sen täytyi olla, hänen askeleensa ne olivat. Hän meni työpajaansa ja kuului sieltä kohta palaavan puotiin.
Etuhuoneesta veivät portaat suoraan puodin viereiseen huoneeseen. Rassmann meni sinne ja kuuli, kuinka Schorn kertoi vaimolleen jutun kadonneesta avaimesta ja että "kaikki oli jälleen kunnossa".
Nämä sanat tuntuivat hänestä epäselviltä. Mutta hän tuumi itsekseen, ettei varkautta oltu vielä keksitty, sillä Schorn ei tiennyt siitä mitään, ainoastaan, että avaimen otaksuttiin kadonneen.
Sitte kuuli hän, kuinka toveri kysyi häntä ja puhui hänestä yhtä viattomasti kuin ennenkin. Tämä oli nyt sentään jonkinlainen lohdutus hänelle ja vahvisti ehdottomasti hänen rohkeuttaan. Mutta Ehlert ei ollut voinut huomata varkautta, koska, kuten Schorn tuumi, kaikki oli kunnossa. Mutta olkoonpa — hän saattoi malttaa mielensä ja — miettiä edelleen.
Niin kului tunti, silloin kuuli agitaattori toistamiseen askeleita eteisessä. Jälleen hiipi hän portaihin. Kauppias kysyi rouva Schornilta hänen miestään. "Hän on työpajassaan, herra Ehlert", vastasi tämä; sitte tervehti hän huolettomalla äänellä:
"Ah — hyvää päivää, herra komissarius, mikä suuri kunnia. Näkeekö teidät kerran —"
Mutta Rassmann vapisi kuumeisesti; hän tiesi, että nyt tuli ratkaisu, sillä Ehlert oli tullut poliisin kera.