Sitte meni hän hetkiseksi puotiin ja kertoi vaimolleen avaimesta, jonka "luultiin" kadonneen, ja siitä peljästyksestä, joka hänet sen johdosta oli vallannut.
"Ajatteles vain, Hannaseni! Pulpetissa oli rahaa ja minä olin koko ajan yksin saapusalla. Kylmät väreet karmivat luitani ja ytimiäni. Sellainen voi saada rehellisimmänkin epäluulon alaiseksi, mutta luojan kiitos — kaikki on tullut jälleen kuntoon."
Ja kunnon Schorn pyyhki taskuliinallaan otsaansa, ikäänkuin sillä olisivat vielä hikipisarat.
Sitte kysyi hän Rassmannia.
"Hän on istunut parisen tuntia ylhäällä kirjottamassa", vastasi Hanna huolettomasti; ja nuori mestari sanoi jälleen:
"Ah — tiedän, tiedän — hänellä on tärkeää työtä. Silloin en tahdo häntä häiritä."
Näin sanoen palasi hän työpajaansa.
Rassmann ei ollut poistunut huoneestaan sen jälkeen kuin oli sinne hiipinyt. Mitä hän tällaikaa teki, ei hän tiennyt itsekään.
Jokainoa minuutti meni hän ikkunan luo ja silmäili työpajaan, voisiko hän jo nähdä Schornia. Ja jokainen silmänräpäys oli hänelle pitkä kuin iankaikkisuus.
Hän oli luullut helpommaksi näytellä tätä levollisuutta kuin se todellisuudessa oli. Joka kerta, kun hän kuuli alhaalta liikettä tai askeleita, vävähti hän ja värisi. Pelko, sietämätön pelko lamautti hänen jäseniään. Jos hänet kuitenkin oli nähty, jos oli huomattu hänen hyppäävän ikkunasta, jos Schorn ei olisi ollutkaan poissa huoneesta vaan jonkin huonekalun taakse piiloutuneena olisi katsellut hänen kurjaa tekoaan, jos — Rassmann ei tiennyt, mitä kaikkea hän ajatteli. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että hän roistomaisesti aikoessaan päästä ympäristönsä omistajaksi oli kokonaan unhottanut Samuel Hirschin uhkauksen.