Rassmannia onniteltiin, ja niitä kahta todistajaa, jotka esiintyivät häntä vastaan, nimitettiin "kurjiksi panettelijoiksi".
Mutta Marat toinen silmäili ivallisesti agitaattoriin ja kuiskasi hänelle kiviportaissa:
"Kansalainen Rassmann — olette tällä kertaa päässyt kolhulla, mutta katsokaa eteenne, ettette ensi kerralla juostessanne kompastu". Ja samalla hän nauroi vanhan kiirityksensä.
Agitaattori kuuli tuskin sitä, mutta pieni kähertäjä hieroi käsiään.
Hänellä olivat, kuten sanottu, omat suunnitelmansa.
XVI
Schorn oli viety Sonnenbergin kuritushuoneeseen. Ensin oli suostuttu hänen viimeiseen pyyntöönsä, että hän saisi vielä kerran puhutella liiketoveriaan Rassmannia. Hänelle sanottiin, että hänen vaimonsa samoin tahtoi häntä vielä kerran puhutella, että hänen lapsensa ikävöivät häntä. — Schorn pudisti päätänsä. Hän tahtoi puhutella vain liiketoveriaan. Kun hän nyt puhui, ei hän enää kohottanut katsettaan, ei katsonut ketään kasvoihin. Hän ei enää, hymyillyt kuten ennen, hänellä ei ollut sama hyväntahtoinen ilme kasvoillaan — hänen kasvonsa olivat jäykät, hänen liikkeensä olivat vielä kulmikkaammat kuin ennen, hänen niskansa vielä kumarampi kuin konsanaan: hän näytti ukolta, jolle kohtalo oli hänen elämänsä kukoistusaikaan antanut musertavan iskun. Takanaan näki hän onnen sillan olevan poikki, edessään haudan portit avoinna.
"Olen häväisty", sanoi hän Rassmannille. "Niin kauvan kun nimessäni on vielä tahra, ei vaimoni eivätkä lapseni saa minuun koskettaa, en tahdo heidän huuliaan saastuttaa. Ja kuitenkin olen minä niin puhdas, oi, Gustav, Gustav —"
Hän heittäytyi toverinsa rintaa vasten, mutta ei voinut itkeä. Hänen sydämensä oli luja, vaikka se olikin niin hellä. Mutta Rassmann pysyi vaiti, vaikkakin hänellä oli sentnerin paino omallatunnollaan.
"Uskotko sinä, että olen viaton?" kysyi Schorn sitte.
"Kyllä", vastasi agitaattori lujasti ja varmasti eikä mikään oikeuden enkeli tullut ja reväissyt tällä hetkellä naamiota hänen kasvoiltaan.