"Mutta Gustav, mitä ajattelet minusta! Tämä käsi, joka sinut on toivottanut tervetulleeksi, kuivuu ennen kuin sallii taivuttaa hiuskarvaasikaan kattoni alla. Tarkotan sinun hyvääsi. Tahdon pitää sinut oikein kauvan. Mutta sinä et tunne uteliaisuutta pikkukaupungissa. Emmekö saavutakin enemmän, jos näytämme viattomilta? Sinun pitämiseen luonani olen velvollinen puolueen tähden. Ja sitä oikeutta en tahdo menettää", lisäsi hän hymyillen.
Rassmann käsitti, että Schorn tosiaankin tarkotti hänen hyväänsä.
Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Olet ymmärtäväisempi kun minä. On tuleva aika, jolloin voin sinulle palkita sen mitä nyt minulle teet."
Nuori mestari näytti jälleen tyytyväiseltä.
Äkkiä oli hän saanut uuden aatteen.
"Tiedätkös", sanoi hän, "kuinkahan olisi, jos antaisimme sinun ihmisten silmissä käydä liiketoveristani? Voisit silloin monta kertaa huolehtia minun puolestani ja saisit samalla tilaisuuden oppia tuntemaan ihmisiä lähemmin. Huonekalukauppias Ehlert vastapäätä on luvannut minulle työtä enemmän kuin ennen; aion ottaa vielä pari kisälliä. Voisit ottaa puusepäntyön johtaaksesi — sellaiseen oppii pian. Sinä olet oivallinen näöltäsi ja ymmärrät puhua. Siten saat samalla lujan pohjan jalkojesi alla ja sinusta tulee riippumaton mies."
Hän oli sanonut tämän puoleksi leikillä, ei kai itsekään ajatellut sitä tosissaan; sitten naurahti hän vanhaan sydämelliseen tapaansa tälle "hullulle tuumalle, jolla saattoi sivellä hunajaa ihmisten suun ympärille."
Schornilla oli valmiina tuhansia tuumia, kuinka hän tekisi ystävänsä elämän miellyttäväksi. Lopulta ei hän tiennyt itsekään mikä olisi parasta.
Mutta Rassmannia näytti tämä tuuma miellyttävän. Täytyihän hänen toki tehdä jotakin ystäväänsä auttaakseen; juuri tämän rouvan tähden tunsi hän itsensä velvoitetuksi — hänen, jonka hän olisi tahtonut säästää näkemästä rappeutunutta ulkoasuaan, vaikka hänen olisi täytynyt antaa kymmenen vuotta elämästään!