Hän sanoi vakavuudella, joka ei näyttänyt teeskennyltä:
"Olen jo ajatellut, kuinka voisin olla sinulle hyödyksi, ja suoraan sanoen miellyttää aatteesi minua suuresti. Lopultakin opettelen minä vielä puusepän ammatin", päätti hän itse-ivalla.
Ja Schorn, joka tuumansa oli vain sentähden esittänyt leikillään, ettei hän uskaltanut ajatellakaan hemmotellulle ja sivistyneelle ystävälleen jotakin tehtävää omassa liikkeessään, tervehti ilolla Rassmannin suostumusta. Hän sanoi vilpittömästi:
"Kas niin, niinhän on kaikki selvillä. Olemmepa siten ansainneet hyvän aamiaisen. Hannaseni odottaa kai meitä. Tosiaan, tuolla hän jo seisoo puodin ovella ja viittoo meitä kohden."
Rouva Schorn näytti tänään vielä viehättävämmältä kuin edellisenä päivänä. Rassmannin ainakin täytyi niin tuumia itsekseen. Mitä useammin hän nuorta rouvaa katseli, sitä paremmin tämä häntä miellytti — kuten ihmeen ihana kuvapatsas, jossa joka kerta katsellessaan huomaa uutta suloa.
Nuorella mestarinrouvalla oli kylliksi hienotunteisuutta ollakseen huomaamatta muutosta uuden kotiystävänsä ulkoasussa. Hän ei ollut tätä aamulla vielä nähnyt, hänen tervehdyksensä oli sentähden erittäin sydämellinen. Rassmann kuvitteli aivan, että rouva oli ilmeisesti ilostunut hänet nähdessään.
Hän nousi ylös huoneeseensa ja pukeutui. Kaikki sopi oivallisesti. Kun hän sitten neljännestunnin jälkeen astui aivan ujoilematta vierassaliin, heittäen katseen suureen peiliin kaapin päällä, myhäili hän omalle kuvalleen ja kumarsi sille. Siten oli hän saanut takaisin hyvän humorinsa, vanhan humorinsa niiltä päiviltä, jolloin oli palkattuna agitaattorina. Viime aikoina olikin tämä humori hukkunut kaikenlaisiin puutteihin, tyytymättömyyteen itseään kohtaan ja salaiseen raivoon tovereita vastaan, jotka olivat hänet hylänneet ja kehottaneet "itse auttamaan itseään".
Tosiaan, ken hänet eilen oli nähnyt kyyristyneenä neljännen luokan rautatievaunun nurkkaan äännetönnä hautomassa omia tuumiaan, epävakainen katse täynnä vihaa ja halveksumista kaikkea kohtaan ympärillään, ja nyt olisi nähnyt hänet jälleen edessään moitteettomassa puvussa, peilikirkkaista saappaista muodinmukaisimpaan kravattiin ja siististi kammattuun tukkaan saakka — hänellä olisi ollut silmiensä edessä elävä kuva aiheesta: "Kadotettu ja pelastettu sielu". Malli oli kyllä jäänyt samaksi, ainoastaan toisella tuulella ja toisessa puvussa.
Mitä kaikkia voikaan neljässäkolmatta tunnissa muuttua ihmisen elämässä! Suuri tahto, jota kohtaloksi kutsutaan, on pyörähtänyt kerran ympärinsä, ja ken seisoi ylhäällä, makaa alhaalla käsiään väännellen, ja ken makasi alhaalla puoleksi muserrettuna, hänet temmataan jälleen ylös ja toitottaa hän täysin keuhkoin torveen.
Tätä kohtalon käännettä ajatteli Rassmann filosofisella välinpitämättömyydellä palatessaan vielä kerran huoneeseensa. Lattialta sattuivat hänen silmiinsä vanhat vaatteensa: kuluneet housut ja ompeleistaan ratkennut takki. Niin musta kuin kangas oli, niin mustana irvisteli hänelle kurjuus näistä vanhan Gustav Rassmannin jätteistä. Hänestä oli kuin näkisi omien kasvojensa pilkistävän esiin tästä tummasta kasasta — menneiden päivien kasvot, epätoivon ja turvattomuuden ilmeineen.