Kovalla potkauksella singotti hän nämä kurjuutensa todistajat kauvas luotaan, aina huoneen pimeimpään nurkkaan, ikäänkuin siten osottaakseen inhoaan, jota niiden näkeminen hänessä herätti.
"Äh, mitäs siitä! Uusi elämä kukoistaa raunioista!"
Lausuen ääneen nämä lohdutussanat meni Rassmann aamiaiselle puutarhaan.
Jaa, hän oli saanut takaisin vanhan humorinsa.
Schorn ei ollut pitkiin aikoihin nauranut niin paljon kuin tänään.
Monet kerrat taputteli hän Rassmannia olalle ja sanoi:
"Kas niin, sellaisena miellytät minua, tämä on sinulta enää puuttunut, jotta pakolaisuutesi kävisi sinulle keveäksi. Muun teemme kyllä me, eikö totta, Hannaseni?"
"Oi kyllä, minä ainakin koetan tehdä parhaani, jottei herra Rassmann pienessä pesässämme tulisi alakuloiseksi eikä saisi koti-ikävää pääkaupunkiin."
Rouva puhui niin soinnukkaasti ja sanansa valiten, että Rassmannin täytyi jälleen vertailla aviopuolisoita toisiinsa.
Kun puodin ovikello soi ja nuori rouva meni sinne, sanoi Schorn ystävälleen:
"Eikö totta, sinä ihmettelet, kuinka hienosti hän puhuu ja ymmärtää kaiken mitä sanot. — Niin, niin, hän ei ole tuhma. Hän on käynyt hyvän koulun, siitä ovat hänen vanhempansa pitäneet huolen."