He jakoivat rehellisesti; mutta kuten kaksi varasta, joista toinen ei luota toiseen.
XVII
Istunut kuritushuoneessa, istunut syyttömästi kuritushuoneessa — kuinka pian se on sanottu, ja kuinka vaikea sitä on ymmärtää!
Orja, joka tuntee ajajansa ruoskaniskut selässään, hän kestää kivun murisematta, sillä hän tietää olevansa orja ja taipuu kohtaloonsa. Maankulkuri, joka maantieltä otetaan kiinni ja viedään korjuuseen, seuraa vastustelematta, sillä hän tietää, että hän on siellä ulkona hyödytön ja hän tyytyy siihen. Vieläpä äitikin, köyhä äiti, joka nälkäisenä harhailee kadulla, kerjäten leipää lapsilleen, ja jokaisella toisella ovella saa kirouksia almun sijaan — hänkin kantaa osansa hymyillen, sillä hän tietää kärsivänsä lastensa puolesta. He kaikki kärsivät vakuutettuina, ettei heillä ole oikeutta murinaan; mutta mies tuolla, joka vilusta väristen ja sateesta valuen huhtikuun hämärässä astuu kuraista maantietä, joka vie X:ään, hän vain ei tiedä miksi hän vuosikauden on kantanut pahantekijän polttomerkkiä, miksi hänen tukkansa on leikattu lyhyeksi, miksi on hänet puettu vanginpukuun.
Tämä mies on Vilhelm Schorn.
Kurja, mitään sanomaton sana on tämä "miksi", kun sen huutaa maailmaan koko sielunsa tuskalla ja kaiku on ainoa vastaus. Niin, tämä kysymys se sai Schornin öisin puristamaan kätensä nyrkkiin, kunnes hän unhotti rukoilemisen ja nousi omaa jumalaansa vastaan. Sitte itki hän, kunnes kyyneleet kuivuivat, ja miksi, miksi? —
Päivästä päivään oli hän toivonut sanomaa, että todellinen syyllinen olisi ilmottautunut, ja hän oli vapaa ja edelleen sama verraton mestari Schorn, joka kohotti kunniallisen nimensä kaiken muun ylitse — mutta tunnit, päivät, kuukaudet olivat kuluneet — hän oli yhä numeroitu rangaistusvanki: ilman oikeutta kunnioitukseen ja pääsemiseen ulkopuolella olevain nauravain ihmisten rinnalle.
Mutta vapautuksen päivä oli tullut, päivä, jona hän vapaana miehenä sai oleskella vapaiden ihmisten seurassa, keinuttaa lapsiaan polvellaan kuten ennenkin, itkeä kyllikseen vaimonsa ja ystävänsä rinnalla.
Mutta eikö hän yhä kantanut kunniattomuuden merkkiä?
Ei, ei — vaikkapa kaikki ihmiset pitäisivät häntä syyllisenä, niin ei varmaan hänen vaimonsa. Eikö Rassmann ollut pitänyt häntä viatonna? Ja ajattelisiko hänen vaimonsa toisin? Oi, jo ajatuskin, että se voisi olla mahdollista, näytti hänestä rangaistavalta.