Kadulta ei hän tahtonut astua taloon, ei, kuten varas tahtoi hän hiipiä puutarhan aitovartta pitkin, kaikkien näkemättä, tuntematta, ensin seistä kotvan aikaa mykkänä, kädet ristissä kotiaan katsellen; rukoilla Jumalalta rohkeutta seuraavaa hetkeä varten.
Schorn näki jo maantien loppuvan edessään, hän oli jo kulkenut tullihuoneen ohitse ja aikoi kulkea puistomaan lävitse, kun hän kuuli muutamasta haudasta vasemmalta ihmisäänen; kuului siltä kuin puhuisi jokin juopunut sekamelskaa.
Mutta sitte näytti siltä kuin mies ähkyisi pääsemättä paikaltaan.
Schorn meni paikalle. Hän näki pienen, huolestuneelta näyttävän miehen, joka, istuen puoleksi kuraisessa haudassa, puoleksi nojaten muutamaan poppeliin, edelleen koetti nousta pystyyn, mutta aina kaatui takaisin. Samalla hän viittilöi käsillään ja puhui kaikenlaista, ikäänkuin hänen edessään seisoisi joku, jonka kanssa hän oli joutunut riitaan.
Schorn tunsi Pätzoldtin. Hän oli ravassa ylhäältä alas ja näytti perin juopuneelta.
"Se ei ollut huonosti", kuuli hän Marat toisen puhuvan yksikseen. "Mokoma lurjus sanoo, ettei hänellä muka ole enää rahaa, että kaikki on luistanut tiehensä. Tämä roisto näyttelee nyt suurta porvaria ja — minun kotiväkeni — no, minun puolestani, he voivat nähdä nälkää. Minulla ei ole enää, mitään!!" huusi herra Pätzoldt sitte äkkiä äänekkäästi yöhön, ikäänkuin hänellä olisi tuhansia piruja manattavana.
Sitte jatkoi hän delirium tremens-monologiaan: "Mutta minä olen — minä olen kuitenkin nähnyt, kuinka hän — hän silloin hyppäsi ikkunasta, kun Schorn-parka oli Ehlertillä työssä — — niin, niin, olen sen kuitenkin nähnyt", huudahti pieni mies raivoissaan, heristäen nyrkkiään. "Niin, niin, sanon minä! Hän se oikeastaan oli varas, tämä Rassmann, hän toimitti Schornin kuritushuoneeseen, hänen vaimonsa, hänen talonsa tähden — niin sanon minä, ja jos minua vielä niin kovin mulkoilette — olkaa hiljaa, sanon minä, kansalainen, kuuletteko? — Konventti on koolla — sanon, hänet täytyy viedä giljotiinille! Tämä petturi, tämä porvari nimeltään Rassmann on saattanut Schorn-paran perikatoon."
Herra Antonius Pätzoldt koetti nousta jälleen; samalla alkoi hän laulaa lallattaa jotakin laulua. Sitte kaatui hän jälleen takaperin ja sanoi uudelleen, kuten tyytyisi kohtaloonsa: "No, se ei ole pahoin — odottakoon — mutta hän ei tahtonut antaa enää rahaa, no, minun puolestani – – he voivat kuolla nälkään, sanon minä! Kellä on mitään sitä vastaan väittämistä?! Vaietkaa vain, ymmärrättekö, älkää vain puhuko mitään!"
Hän päästi päänsä vaipumaan ja murisi yksikseen.
Schorn oli kuullut joka tavun.