Hän ei voinut uskoa, mitä oli kuullut, tai —? Hän ei voinut selvästi ajatella, hänen ohimoissaan kihisi ja kiehui.
Mutta koura, joka seuraavana hetkenä tarttui Marat toiseen, oli raudanluja. "Sinä valehtelet, kautta Jumalan, sinä valehtelet, rappiolle joutunut mies", tiuskui Schorn ja nosti istuvan jaloilleen.
"Kuka — mitä—?" enempää juopunut ei voinut saada suustaan, sillä tuskin oli silmännyt seisovaa kasvoihin, kun hän päästi suustaan sekavan, valittavan huudon.
Sitte vikisi hän kuin olisi purskahtamaisillaan itkuun. Seuraavassa hengenvedossa lankesi hän maahan Schornin eleen ja höpisi edelleen: "Kyllä hän se oli, herra Schorn — minä — näin hänen hyppäävän ikkunasta, hän on minulle jälkeenpäin tunnustanut kaiken. Hän yksin on varas. Niin, niin, olen oikeassa! Hän on keinottelija — koko kaupunki puhuu siitä — hän elää villissä avioliitossa —"
Schorn sai äkkiä tempauksen, jotta hän kaatui pitkäkseen maahan.
Schorn teki vääristyneine piirteineen kummituksen vaikutuksen. Hänen jokainen hermonsa vapisi.
Mutta Pätzoldt jatkoi juopuneen tapaan:
"Varmasti — sanon minä, se on totta — teillä ei ole mitään sanottavaa — kaikki on ollut huijausta, valtiopäivävaali, kirjojen osto, kaikki, — kellä on sanottavaa sitä vastaan?! Rosa on saanut kaiken, viisisataa taalaria myös, tiedän sen — hän on oikea porvari, kuten kaikki muut."
Mitä Schorn vielä kuuli, se oli pöyristävää. Kymmenen kertaa oli Schorn kohottanut kätensä tuhotakseen elukan edessään yhdellä iskulla, mutta inho pidätti hänet siitä.
Hän ei voinut sitä uskoa, ei, ei ikinä!