Hän ei voinut mitenkään käsittää, kuinka sellainen mies kuin Rassmann saattoi olla mieltynyt niin mitättömään seuraan.
Ensi kerran uskalsi hän kiinnittää ystävänsä huomiota muutamaan kohtaan tämän elintavoista; mutta hän teki sen epävarmalla, puoleksi pelokkaalla anojan äänellä, joka yhä luulee seuraavaa sanaa sanoessaan menevänsä liian pitkälle.
Rassman, joka ei koskaan pudonnut satulasta ja jolla oli valmiina sata vastaväitettä jokaisen mahdollisuuden varalta, naurahti aivan yksinkertaisesti ja vastasi:
"Mutta tämä ilvehtijä — älähän mitään, hän huvittaa minua." Sitte lisäsi hän vakavasti:
"Muuten en voi häntä suututtaa, se voisi olla minulle vaarallista. Hän saattaisi lörpötellä. —"
Se selvitti Schornille asian. Kuinka hän saattoikaan otaksua, ettei
Rassmann olisi tiennyt, miten oli oikeinta menetellä!
"Sinähän olet ajatellut kaiken, Gustav — oikea diplomaatti."
Siten oli jälleen päästy yksimielisyyteen, ja osottaakseen, kuinka paha hänen mielensä oli sen johdosta, että oli tälle suurelle miehelle tehnyt ystävällisen huomautuksensa, jäi Schorn tänään tavallista pitempään aamunaukulleen, ja kuunteli herra Antonius Pätzoldtin pelottavia lausuntoja karitsanlempeällä tyyneydellä, ikäänkuin olisi ollut niiden totuudesta vakuutettu.
Mutta eräänä oluen hurmaamana hetkenä, kun nuori mestari oli jo mennyt työhönsä, ei Rassmann voinut olla "tohtorille" ilmaisematta jotakin "huonosta seurasta", jolla tittelillä Schorn oli merkinnyt pienen kähertäjän.
Agitaattoria olivat Schornin pienet nuhteet kovasti sapettaneet. Kaikki, mikä vain saattoi muistuttaa häntä riippuvaisuudesta, oli siemenjyvänen siihen eripuraisuuden puuhun, joka hylätyn ja halveksitun agitaattorin rinnassa verkkaan, mutta varmasti kantoi hedelmäänsä.