Rassmannin täytyi se suorittaa. Eräänä aamuna katsoi hän ajan sopivaksi pyytää Schornilta "hieman suuremman" summan. Hän tahtoi tilata suuremman lähetyksen kirjoja, ja rahat olivat heti lähetettävät.
"… Mutta älä pane sitä pahaksesi. Ne ovat tärkeimpiä kirjoja, mitä voi saada käsiinsä, asioita, joista toverimme ovat kirjoittaneet, kirjoja, jotka ovat juuri ilmestyneet."
Rassmann ei ollut erehtynyt: Schorn oli kohta tulta ja liekkiä.
"Uusia kirjoja? Aatteidemme puolesta! Oikein, rakas Gustav, ne täytyy sinun saada. Sinun täytyy aina olla 'au fait', eikös se niin ollut?"
Schorn nauroi, ja kun Rassmann nyökkäsi myöntävästi, tunsi hän sisimmässään ylpeyttä, että hänkin oli osannut sanoa "au fait". Sitte vasta vilkasi hän ympärilleen, oliko hänen vaimonsa saapuvilla ja avasi kaapin päästäkseen taalereita helistelemään.
"Hänen ei tarvitse siitä tietää, vaimoni näet — tiedäthän millaisia naiset ovat. Annan sinulle samalla kertaa kaksikymmentä taalaria, kentiesi johtuu vielä jotakin mieleesi — riittääkö se?"
Rassmann myönsi, ja kun hän tiesi, ettei hänen ystävänsä mielellään ottanut kiitoksia vastaan, tunsi hän ainakin tarvetta sanoa jotakin, joka hälventäisi sitä kiusallista tunnetta, jota täytyi tuntea sen, ken aina toiselta pyytää rahaa.
Hän alkoi puhua eräästä tuumasta, johon hän ryhtyisi, kirjallisesta toiminnasta, johon hän aikoi antautua.
"… Aion kirjottaa kirjan, joka esittää suuren päämäärämme aivan uudessa, selvemmässä muodossa; tai oikeammin: me molemmat tulemme sen kirjottamaan."
Schorn keskeytti hänet ääneensä nauraen.