Milloin Rassmann tuli alas kahville, milloin istui aamiaisella tai päivällisellä — joka kerta syöksähti Ami raivoisasti hänen kimppuunsa ja koetti päästä kiinni johonkin paikkaan. Aamuisin ja iltasin, milloin Rassmann vain näyttäytyi talossa — oli koira hänen kintereillään ja tavoitteli purrakseen.
Kerran onnistui Ami aivan mainiosti hyökätessään kehystävän kimppuun. Se repäsi Rassmannin housunlahkeen kahtia ja purasi syvälle lihaan, jotta suuri agitaattori tunsi viikkokauden haavassa kipua.
Siitä sai se tuomionsa.
Schorn, hyvä Schorn, joka muuten ei voinut tehdä pahaa kärpäsellekään, hankki suuren patukan vartavasten opettaakseen äreälle elukalle kohtuutta.
Mutta mitä enemmän iskuja koira sai, mitä nöyrempänä nuoli se herransa kättä, sitä raivoisammin kävi se Rassmannin kimppuun.
Se sulettiin koppiin ja kytkettiin kahleihin. Koiraparka ei koskenut mitään ruokaa, ei pikku Willyn pyynnöstäkään, vaikka lapsi kopin ovella kietoi pienen käsivartensa sen kaulaan ja puhutteli sitä lapselliseen tapaansa.
"En tiedä mikä koiraa vaivaa", sanoi Schorn usein, tapansa mukaan sen enempää ajattelematta.
Ja aivan salavihkaan teki hän samoin kuin lapsensakin ja mairitteli koiraa, jotta se leikitellen kiemurtautui kokoon — hän, joka niin usein heilutti ruoskaa koiran selässä ystäväänsä suojellakseen!
Vihdoin päästettiin koira jälleen vapaaksi. Se söi taas iloissaan, telmi lasten kanssa sydämensä halusta, mutta puri ensi tilaisuudessa Rassmannia toiseen sääreen. Ja jälleen pani Schorn verta vuotavin sydämin patukkansa läiskymään. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.
"Meidän täytyy panna koira pois päiviltä", tuumittiin sitte.