Mutta pikku Liisu ja Willy alkoivat itkeä, elukan liittyessä heihin ja alkaessa vikistä.
Tämä hellytti jälleen Schornin; vielä enemmän hänen vaimonsa.
Ja päätöksestä luovuttiin. Ami jäi kotiin ja Rassmann voi hyvin tähdätyllä potkulla kostaa pikku pedon äreyden.
Tästä yöstä lähtien juoksenteli Ami kolmella jalalla. Kukaan ei tiennyt, kuka sen oli tehnyt nyt liikkaavaksi. —
Päivä kallistui jo puoleen, kun Rassmann astui alas huoneestaan tuon sekavan yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt konserttihuoneustossa, maistaen hieman berliiniläistä elämää.
Hän tunsi jotakin häpeän tapaista astellessaan alas portaita. Kuten tavallisesti ajatteli hän ensin ystävänsä vaimoa. Pääasia oli, ettei turmellut suhdettaan häneen.
Schorn tuli juuri puodista. Kun hän ojensi Rassmannille kätensä sanoen hyvänsuopeasti: "No, unikeko —", ja Hanna rouva ilman mitään sivuajatuksia puuttui heti puheeseen: "Ajattelimme jo, että teille olisi jotakin tapahtunut tai että olisitte livahtanut käsistämme —" (rouva hymyili samalla niin veitikkamaisesti), niin oli siinä kylliksi; agitaattori oli jälleen päässyt aseman herraksi.
"Ajatteles vain, Wilhelm", alotti hän, "istuin eilen torin reunalla eräässä huoneustossa ja luin sanomalehtiä — tiedäthän, että minulla oli sielläpäin asioita — jouduin sattumalta tuttavuuteen parin kelpo miehen kera ja he osottautuvat olevansa salaisia tovereita. Ja nyt voit kyllä arvata, etteivät he enää päästäneet. Minusta ei se ollut lainkaan mieliin, ja sellainen alttius ja ihailu —"
Schorn ei antanut hänen puhua edes loppuun, vaan sekaantui kohta:
"Mutta, hyvä mies, sehän on selvää itsestään — tunnen sen."