"Hannaseni, Hannaseni — missä olet?"
Peremmältä puutarhasta tuli oven eteen näkyviin vaalea puku ja heleä ääni vastasi:
"Täällä, Wilhelm! Tulen jo."
Rouva Schorn aikoi juuri astua ulos ovesta, kun hän paitsi miestään huomasi vielä vieraankin olevan tulossa luokseen. Se pidätti hänet, mutta pani hänet uteliaasti silmäilemään valosta puolipimeään esimajaan.
Ja hänen miehensä huusi edelleen iloisen vallattomasti, vetäen
Rassmanin mukanaan:
"Hannaseni, Hannaseni, auta minua, muuten muuttaa hän vielä mielensä ja kääntyy ympäri. Arvaas vain, kenen tuon, minkä rakkaan muuttolinnun, jota toivottavasti emme toistaiseksi päästä pesästämme."
Rouva Schorn ei voinut selittää miehensä huimapäisyyttä; hän vastasi:
"Mutta Wilhelm, kuinka sen voisin tietää."
Nyt tuli näkyviin pari lapsenkasvoja, joista toiset kuuluivat hoipertelevalle kiharapäiselle kolmivuotiaalle pojalle ja toiset viisivuotiaalle, mitä suloisimmalle, valkokiharaiselle tytölle. Poika oli kaikesta päättäen juuri ponnistellut vetääkseen perässään raskaasti kuormitettuja pieniä santarattaita, mutta oli siinä onnistunut niin, että nyt makasi maassa pitkin pituuttaan ja osa rattaiden sisällöstä puolialastomilla säärillään. Hän alkoi surkeasti huutaa, pikku siskon auttaessa häntä jälleen nousemaan, muttakun hän älysi pitkäpartaisen vieraan miehen, lakkasi hän heti itkemästä ja hiipi äitinsä taakse, pitäen pelokkaasti kiinni tämän hameesta; tyttönen sillävälin katsoi suurin silmin vieraaseen.
Molemmat miehet olivat astuneet puutarhaan.