Pieni mäyräkoira, lasten uskollinen leikkitoveri, joka tähän asti oli rauhallisesti maannut päiväpaisteessa, hypähti jalkeille kovasti haukkuen ja yritti hyökätä Rassmannin kimppuun.
"Hiljaa, Ami, tiedä huutia!" sanoi rouva Schorn, mutta elukka, joka muuten totteli jokaista käskyä ja pian tuli tutuksi, ei tänään hyökkäysinnoissaan ottanut talttuakseen. Raivossaan lainkaan asettumatta koetti se tarrata Rassmannin sääreen, ja vasta kun Schorn pontevasti ärähti: "Koetapas — mars matkaasi!" ja huiskasi uhkaavasti kädellään, vetäytyi koira syrjään; mutta murina, jolla se väistymistään säesti, ilmaisi selvään, että se odotti ainoastaan ensi tilaisuutta hyökkäyksensä uudistaakseen.
Schorn, josta elukan vihaisuus oli hullunkurinen, todennäköisesti siksi, että hän harvoin näki Amia tällä tuulella, sanoi nauraen Rassmannille:
"Katsos vain rakkia! Se käyttäytyy aivan kun sinä olisit pahin vihollisemme etkä kotimme tervetullein vieras."
Sitten kääntyi Schorn vaimoonsa, joka, odottamattomasta käynnistä yhä hämillään, seisoi syrjässä vierasta katsellen.
"Hannaseni, tässä hän on — kukas muu kuin Gustav Rassmann, rakas, hyvä Gustavini, hyvän asiamme esitaistelija, jonka ovat Berlinistä karkoittaneet; tuskin oli tie hänet tuonut kaupunkiimme, kun hän tahtoi taas lähteä, sellainen veitikka", — hän, nauroi uudelleen — "aivan kuin sinua ja minua ei täällä olisikaan. Ja tiedätkös, miksei hän tahtonut viivähtää talossamme? Siksi, että hän luulee, ettet sinä tunne häntä — sinäkö et häntä tuntisi sanomalehdistä ja minun kertomuksistani, hahaha — moista puhetta!"
Schorn näytti aivan hullaantuneelta uudistuneesta ilosta ja hyvästä tuulesta. Sitte sanoi hän jälleen:
"Niin — ja tässä, Gustav, on rouvaseni, vaimokultaseni, onneni, kaikkeni. Ja lyökää nyt kättä, tervehtikää toisianne ja tulkaa hyviksi ystäviksi."
Samaan hengenvetoon lisäsi hän:
"Mutta olinhan melkein unhoittaa — nämä pienokaiset tässä. Willy, Lise, tulkaas tänne ja antakaa setä Rassmannille kättä — Willy, miten muljotatkaan noin, setä Rassmann ei ole mikään musta mies."