Mutta juuri niin oli!
Kun Rosaneiti oli puhunut puoleen ja toiseen, saamatta rakastajansa kovasydämisyyttä heltiämään, puristi hän selkänsä takana kätensä nyrkkiin ja vannoi kestävänsä.
Oi, hän tahtoi saada uuden puvun. Hän ajatteli rakastunutta herra Antonius Pätzoldtia. Marat toinen oli tähän asti turhaan odottanut toivomaansa "audienssia". Niin usein kuin pikku herra sunnuntai-asussaan koputtikin hänen ovelleen, milloin tiesi Rassmannin olevan toisaalla, ei ovi ollut hänelle avautunut. Rassmannin kielto piili tietenkin takana, tuumi pikkumies, vaikkakin huoneen vuokraajatar joka kerta sanoi, että "neidillä" oli vieraita.
Mutta Rosa, joka oli kuullut herra Pätzoldtin äänen, oli naurusta pakahtumaisillaan kertoessaan "hassun kääpiön" uudistetuista käynneistä. Ensi aikoina oli tämän halveksimisen johdosta pienen parturin vallannut eräänlainen alakuloisuus, mutta lopuksi muuttui se eräänlaiseksi kaunaksi Rassmannia kohtaan. Ei puuttunut paljoa, jottei hän heittänyt tällekin kaikessa vakavuudessa nimeä "porvari", joka tahtoi kaiken pitää yksikseen. Kuinka iloisesti liikutettu olikaan sentähden herra Antonius Pätzoldt, kun hänelle eräänä päivänä Rosaneiti tosiaankin antoi salaisuudessa toiveita ensimäisestä "audienssista". Hän halusi puhutella herra Pätzoldtia kahden kesken seuraavana päivänä iltapuoleen.
"Kahden kesken!" Marat toinen joi kolme naukkua enemmän kuin muulloin, ja jos Rassmann tällä kertaa olisi voinut tulla parturiherran katseesta ja salaperäisestä hymystä hullua viisaammaksi, olisi hän epäilemättä saanut lukea tämän suuntaista ajatusjuoksua: "Näetkös, suuri mies kauniine partoinesi, kuinka minä olen sinut lyönyt laudalta? Huomenna nousee minun aurinkoni ja sinun laskee."
Herra Antonius Pätzoldtille tuli ensin osaksi onni pitää Rosan pehmeää kätöstä kädessään kokonaista viisi minuuttia, jollaikaa laulajatar kertoi hänelle Rassmannin kiittämättömyydestä.
Ja sen teki hän sellaisella äänellä kuin tahtoisi näyttää, miten vähät hän välittäisi Rassmannista, kun vain saisi uuden puvun.
Niin, puku, puku — Rosaneiti oli lähes itkemäisillään. Samalla nojasi hän melkein pikku kähertäjää vasten, jotta tälle tuli varmemmaksi kuin koskaan, miten vähä sellaista tunteenlämpöä oli "kuningasmielisiltä" tullut hänen osakseen.
Herra Antonius Pätzoldt tahtoi näyttää olevansa kiitollinen. Vanhan tapansa mukaan ja nyt ainiaaksi sulkeutuakseen "tyttörukan" sydämeen, kaasi hän kohta vihansa maljan Rassmannin ylitse:
"Mitä, eikö hän tahtonut sitä tehdä? Kaunis, arvoisa neitiseni, onko se tosiaankin mahdollista? (Suuri vallankumouksellinen saattoi olosuhteiden mukaan esiintyä hienostikin.) Tämä patruuna, se on myös niitä miehiä, jotka aina ajattelevat vain itseään! Mikä halpamaisuus! Mutta älkää itkekö, kaunis neiti (hän laski käsivartensa tämän vyötärölle), älkää itkekö. Te saatte kyllä tyydytyksen. Panen miehen muistiin. Tuomioistuin ei tee eroa henkilöissä, kun on kysymyksessä vapaiden kansalaisoikeuden puolustaminen. Rauhottukaa, kansatar. Te saatte kyllä tyydytystä. Mahdollisesti kutsutaan konventti kokoon."