"Tuhmuuksia, pelkkiä tuhmuuksia, kansalainen, silloin tunnette Samuel Hirschin huonosti. Koronkiskurin lähimmäisenrakkaus ulottuu vain hänen rahakukkaroonsa. Ja sitte, unhotatte valtakirjanne, joka on yhtä varma kuin raamattu kirkon alttarilla. Täytyy olla rohkeutta, kansalainen Rassmann, muuten eivät päät putoa."
Oi, herra Antonius Pätzoldt ymmärsi puhua sellaisista asioista, sillä ne nuolet, joita hän ampui, sattuivat kyllä kerran sinistä esiliinaa kantavaan mieheen.
Rassmann tarttui kiinni hänen enemmän vihaisen kuin todella ilkeän juomatoverinsa sanoihin ja seurasi tämän neuvoa. Asia kävi paremmin kuin hän ajattelikaan. "Arvoisa" herra Samuel Hirsch ei ollut monisanainen mies. Mutta missä hän vaikeni, siinä mietti hän enemmän. Kun Schorn kerran tänne kulkeutuneelle miehelle luovutti kirjallisesti kaikki oikeutensa, niin täytyi hänellä olla siihen hyvät syynsä. Pikkukaupunkilainen "kauluksenpunoja" tarkasti vielä kerran valtakirjan ja kauppa oli tehty.
Rassmann oli enemmän poikaa puolestaan kuin koskaan ennen, kun hän poistui juutalaisen luota. —
Mutta kun neljä viikkoa ovat lopussa? Pah —- kuka tahtoo nostaa tulevaisuuden huntua, kun nykyisyyden peittää kultainen päiväpaiste.
Kivi, joka jyristen vieri korkeudesta, tempasi lakkaamatta taipaleellaan toisia mukaansa. Mutta Rassmann ei kuullut jyrinää.
Rosaneiti, "meidän" lemmittymme, vaati elämältä enemmän kuin hänen rahastonhoitajansa oli edellyttänyt. Ensimäistä täyttynyttä toivetta seurasi pian toisia vaativampia. Häntä ei enää miellyttänyt yksinäinen elämänsä. Hän oli kyllästynyt lukemaan tunteja seinäkellosta, kunnes Rassmann saapui. Hän halusi viihdytystä, jota hän luuli löytävänsä huvituksista. Jokapäiväisiin kävelyihin, katselemaan miesväkeä, pölyyttämään tomua laahuksillaan, levittelemään viuhkaansa, kiemailemaan, itseään ihailuttamaan, heittelemään ja saamaan katseita — siihen paloi hänen halunsa. Hän halusi levittää pääkaupunkilaisia tapoja tai ainakin herättää niitä kohtaan kunnioitusta.
Porvarien poikien joukossa mahtoi myös löytyä viattomia hölmöjä, joille saattoi osoittaa taipuvaisuuttaan, kun — Rassmann ei siitä tiennyt.
Ajan oloon saattoi hän muuten vähät kostua nykyisestä rakastajastaan, se oli kiemailijalle kyllin selvillä. Hänellä oli ollut sellaisia suhteita riittävästi, käsittääkseen kuinka pian miehet alkoivat kaivata vaihtelua. Viisaus käski siis ajoissa katsomaan eteensä. Kun hän tuumi tätä kaikkea, tuli pukukysymys uudestaan hänen mieleensä. Hänellä täytyi olla sorea, uusimman muodin mukainen kävelypuku, mahdollisimman loistava ja silmiinpistävä. Eräänä hetkenä ilahdutti hän Rassmannia tällä toiveella. Tämä ei tahtonut tietää siitä mitään ja vastasi kieltävästi. Samalla käyttäytyi hän niin välinpitämättömästi kuin ei Rosasta paljoa välittäisi. Ei edes syötti vapaasta matkasta Berliiniin ja hohtokivisormuksesta, joka tällä kertaa asetettiin erään toisen matkustajan nimen yhteyteen, enää vedellyt.
Rassmannista oli suhteensa Rosan kanssa liian kallis. Hän oli viettänyt tämän kanssa muutamia nautintorikkaita viikkoja, se oli kylliksi tyydyttämään hänen kunnianhimoaan ja herättämään lopuksi inhotusta tähän onttoon olentoon ilman tunnetta ja sielua. Kentiesi hän ei olisi milloinkaan tuntenut näitä tunteita, jollei hänellä joka päivä olisi ollut silmiensä edessä toisen naisen kuva.