Schorn iloitsi sydämestään tämän ystävänsä järkevän ehdotuksen johdosta ja suostui mielellään.
Tosin ei nuori mestari voinut aina olla mukana lehtomajassa, mutta kun hänen vaimonsa äänekäs nauru kajahteli hänen korviinsa työpajan avoimesta ikkunasta, niin sanoi hän itsekseen: "He ovat hyvällä tuulella, Hannakin yhtä iloinen kuin ennenkin. He keskustelivat keskenään mainiosti, paremmin kuin minun, vanhan ukon kanssa".
Hän oli tyytyväisempi kuin kuunaan ja vihelteli lautaa mittaillessaan muuatta lystikästä kulkurilaulua.
Lapset olivat tavallisesti jo vuoteessaan. Lehtimajan pöydän alta kuului silloin tällöin epäilyttävä murahdus, kunnes vihdoin kuului kimakka kiljahdus, osottaen että Rassmann oli pimeässä astunut mäyräkoiraa varpaalle ja oli olevinaan kuin ei olisi koiraa nähnyt ja kuin tämä oli juossut hänen jalkojensa alle.
"Pane kengät jalkaasi", sanoi rouva Schorn silloin. Ami liikkasi työpajaan, jossa kuuli herransa viheltävän ja raapi vinkuen ovea, ikäänkuin hänen täytyisi uudestaan saamasta potkusta kertoa sille, joka oli yksin velvollinen häntä ymmärtämään, vaikkei tosin konsanaan ymmärtänyt.
Schorn avasi oven ja tervehti koiraa naurusuin: "Sanoiko emäntäsi, että sinun pitäisi panna kengät jalkaasi? Täytyykö sinun sitte aina hiiviskellä herra Rassmannin jaloissa? Tunnetko tämän —?"
Samassa otti hän tutun patukan seinältä, mutta hän ei lyönyt.
Hän otti koiran, joka kyyristihe ja äänetönnä katsoi rukoilevasti häneen, syliinsä ja silitti sen turkkia. Ja Ami nuoli kiitokseksi hänen kättänsä.
Kun Schornia ja koiraa katseli sitte suuressa huoneessa himmeän kattolampun valossa, näytti kuin nämä kaksi olisivat yksinään maailmassa ja kantaisivat suurta surua.
Ja kuitenkin kajahteli ulkoa iloinen nauru ja äänekäs puhelu, joka todisti elämää ja riemumieltä.