Hän naurahti helakasti, ikäänkuin hänen sanoistaan täytyisi aina nähdä vain viatonta pilaa. Mutta Rassmann näki tässä taasen tilaisuuden puhua vapaasta rakkaudesta eikä rouva Schorn häntä keskeyttänyt. Hän kuunteli mielellään Rassmannin mielipiteitä siitä. Tälle toiselle teatterikäynnille ei luonnollisesti myöskään jätetty. Sitä seurasi kolmas ja neljäs. Konserteissa käytiin, samoin seurahuoneella. Sanalla sanoen: huviteltiin aivan oivallisesti. Lopuksi Hanna malttoi tuskin odottaa aikaa, jona hän Rassmannin käsivarressa jätti talon. Jollei menty näytännöihin metsästysseuran taloon tai konserttiin, ja jos iltapäivä oli oikein kaunis, tehtiin retkiä ympäristöön. Tällaiset jalkamatkat johonkin lähellä sijaitsevaan metsään, jolloin otettiin eväitä mukaan tai kohta illallisen jälkeen mentiin johonkin viheriään luonnon keskellä sijaitsevaan ravintolaan kahville, olivat Rassmannista mitä viehättävimmät eivätkä vähemmän Hannastakaan. Kerran oli Schorn ollut mukana tällaisella retkellä, sillä hän luuli siten tekevänsä toverilleen mieliksi, mutta hän sai siitä kyllikseen.
"Se vie niin paljon aikaa — menkää vain yksin", sanoi hän seuraavalla kerralla, tietämättä, mitä hänen ystävänsä helpotuksen huokaus merkitsi.
Ja yhä sama vanha luottamus: hän näki Rassmannissa vain kotiystävän, jolle hän oli velvollinen kaikkeen huomaavaisuuteen, ja henkisesti häntä paljo ylevämmän toverin, kommunistin comme il faut, jolla oli osansa kaikkeen hyvään.
Mutta yksi kärsi omituisesta yhteiselämästä käsityöläismestarin talossa, ja tämä oli Schornin maine, hänen vanha hyvä maineensa, joka näytti koskemattomalta.
Rouva Schorn sai enää tuskin ainoatakaan vastausta tervehdyksiinsä teatterissa. Konsertissa kävi samoin. Ensi aikoina hän vuoroon punastui ja kalpeni tämän ilmeisen halveksumisen tähden, mutta Rassmann sanoi: "Mitäs te näistä kamasaksa- ja povarisieluista. He ovat nykyisen yhteiskunnan edustajia, joita täytyi halveksia. Tehkää kuten minäkin. Nostakaa päänne pystyyn."
Ja Hanna teki niin. Se pani kielikellot yhä vilkkaampaan liikkeeseen.
Kuiskuttelusta ja supattelusta siirryttiin julkipanetteluun.
"Kuka olisi sitä ajatellut tästä rouvasta", sanottiin. "Hän ei näy välittävän jälkipuheista mitään"… "On aivan kuin tahtoisi jokaiselle näyttää julkisesti rakastajansa."
… "Mutta ei hänen miehensäkään näytä olevan paljon arvoinen, kun tuollaista sallii."
Schorn ei kuullut kaikesta tästä mitään, ja kuitenkin olisi niin monen seikan pitänyt pistää hänen silmäänsä, jollei hän olisi ollut sokea ja kuuro. Jos hän pistäysi hetkiseksi "Kultaisen Leijonaan", kysyi häneltä pian joku ivallisella äänellä:
"No — kuinka voi kaunis rouvanne, mitä tekee kunnon kotiystävänne?"