"Hanna, Hanna, sinä tulet vielä viisaammaksi kuin jo olet, enkä minä voi sinun kanssasi enää ensinkään puhua."
Sitte lisäsi hän:
"Niin, niin, se on totta. Kuinka voisinkaan puhua, kun en näe lainkaan koko kappaleita. Ajatteles vain: minulla ei ole aikaa tänäänkään."
Kunnon Schornin päähän ei lainkaan pälkähtänyt, ettei hänen vaimonsa, kuten ennen, lainkaan huudahtanut: "Silloin jään minäkin kotia, ilman sinua en voi mennä." Hänellä oli niin mainio suojelija Rassmannissa — kuinka voisikaan hän äkkiä kaivata hiljaisen, aina kömpelön miehensä seuraa.
Hanna muisti, kuinka hän oli kerran miehensä kera ollut näytännössä metsästysseuran talolla. Kuinka mykkänä Vilhelm oli istunut, aivan suutaan avaamatta!
Kuinka kokonaan toisin Rassmann. Hänessä oli elämää. Hän ymmärsi puhua, osasi keskustella väliaikoina — kaiken selittää selvästi ja ymmärrettävästi. Hänen seurassaan oli näytännöissä käyminen todellista nautintoa, mutta Vilhelmin…
Schornista oli itsestään selvää, että Rassmann tällä toisellakin teatterikäynnillä tahtoi olla hänen vaimonsa saattajana.
"Sehän on aivan luonnollista, rakas ystävä", sanoi hän. "Teet minulle siten, meidän kesken sanoen, suuren mielihyvän. Hanna näyttää vasta nyt tietävän, mitä elämänhalu on. Olenhan teille sanonut! Voitte huvitella niin usein kuin haluatte, eikä teidän tarvitse lainkaan kääntyä minun puoleeni —- minä siitä vähät välitän."
Täten oli heille molemmille kerta kaikkiaan annettu lupa yhteiseen huvitteluun. Rouva Schornia kuvaavaa oli, kun hän päivällisen jälkeen, miehensä kuulematta äkkiä kysyi: "Käsitteleekö tämäkin kappale aviorikosta?" Rassmann ei aluksi tiennyt tähän odottamattomaan kysymykseen mitään vastausta, sitte sanoi hän: "En tiedä tarkoin, sillä en tunne kappaletta, mutta todennäköisesti, sillä sehän on ranskalainen. Miksi sitä kysytte, Hanna?"
"Koska tahdon avioliiton epäsuhtaisuutta oppia yhä paremmin tuntemaan."