Rosaneidin täytyi ennen kaikkea tietää, kuka oli Rassmannin alituinen naisseuralainen, jota tyttö piti hänen tulevana rouvanaan.
Kukaan ei voinut antaa hänelle tästä tietoja paremmin kuin kiihkoileva parturiherra. Muutamat sanat riittivät herättämään herra Antonius Pätzoldtin mielessä muistot tunnetusta "audienssista". Ja lämmin kädenpuristus, jota seurasi sireenimäinen hymy, kohotti hänet seitsemänteen taivaaseen ja avasi hänen puhevirtansa sulun. Marat toinen haukkui Rassmannia, kuin olisi neljä viikkoa sitä harjotellut.
"Tämä lurjus! — Ettekö sitä tiedä? Siitähän puhuu jo koko kaupunki. Tämä avionrikkoja — tämä luopio on pettänyt suuren aatteemme, joka tarkottaa vain rauhaa, järjestystä ja siveyden ylläpitämistä. (Pieni kähertäjä puhui todellakin siveydestä!)… Kaikki luulevat, että kunniallinen, oivallinen herra Schorn sietää tätä omituista suhdetta, mutta siinä he erehtyvät. Oi, arvoisa kaunis neitiseni, jospa he vain tietäisivät tämän Rassmannin ajatukset, kuten minä tiedän, silloin — hihihi —"
Ja pikku kääpiö nauraa kyhersi merkitsevästi, aivan kuin hän tietäisi sangen salaperäisiä asioita.
Tämä otaksuttu morsian olikin siis hänen liiketoverinsa rouva, ja hän koetti vetää nenästä omaa ystäväänsä. Tämähän sopi vielä paremmin Rosan aikeihin. Oi, kuinka rakastettavaksi hän tuli yhtäkkiä tätä inhottavaa pikkumiestä kohtaan! Siksi rakastettavaksi, että saisi tietää häneltä kaiken, mitä tahtoi.
Kiitokseksi myönnetystä "audienssista" syyti Marat toinen kirouksen toisensa jälkeen kalliin juomatoverinsa pään ylitse; hän ei voinut salata edes sitä tosiasiaa, ettei kukaan tiennyt mikä vaarallinen ihminen oikeastaan piili tämän viattoman "kauppias" Rassmannin naamion takana.
Petturi oli siis karkotettu sosiaalidemokraatti? Sitä ei Rosa vielä tiennyt. Kukapa tulisikaan pääkaupungissa ottaneeksi selkoa väliaikaisen rakastajansa valtiollisista mielipiteistä.
Parempi, sitä parempi! Häntä saattoi siis silläkin "nipistää". Herra Antonius Pätzoldt otettiin tällä kertaa armoihin, sillä hänen apunsa olisi mahdollisesti vieläkin tarpeen.
Seuraavana päivänä sai Rassmann kirjeen. Tästä kulmikkaasta, pitkäveteisestä käsialasta ei saattanut päättää mitään hyvää. Hän avasi kirjeen ja kalpeni. Tämä vielä puuttui! Viisisataa taalaria vaati tämä elukka vaikenemisestaan. Se tiesi kaiken ja osasi kostaa, jollei sen toivomusta täytetty. Kolme päivää antoi se hänelle armon aikaa. Jollei niiden kuluessa hyvityssumma ollut naikkosen käsissä, jotta tämä voisi matkustaa Berliiniin, tiesi Schorn, hänen rouvansa ja koko kaupunki kaiken, mitä tämä tiesi hänestä. Tämä tulisi nimittäin avoimella kadulla hänen läsnäollessaan kertomaan hänen "liiketoverinsa" rouvalle heidän entisestä suhteestaan. Tämä viimeinen oli päävaltti.
Tämä salakavaluus ja kiittämättömyys!