— Holtmann arveli, että joko yhtä tai toista, vastasi Nikolaus. — Se Magner aasi se on kuiskannut tuon kaiken hänen korvaansa. Minä ansaitsen sillä tavalla kaksinkerroin ja se häntä ärsyttää.
— Kuuleppas nyt, Niilo… Jos asian laita niin on, niin heitämme hiiteen koko kirkon. Kyllä olemme jo tarpeeksi kiusaantuneet… Mutta täytyyhän ihmisen elää.
Ovi lisahti lukkoon ja kissa, jonka häntä oli jäänyt väliin, päästi surkean huudon.
Kello viiden aikaan menivät Hedvig, Agata ja Konrad sanomaan Juliukselle jäähyväisiä. Tytöt jäivät etuhuoneeseen siksi aikaa kuin Konrad kävi Josefaa tervehtimässä. Hän oli yhä vuoteen omana ja vaikka hänen tilansa jo olikin tullut paremmaksi, niin ei vaara vielä ollut kokonaan ohitse. Hän ojensi Konradille hymyillen kätensä ja Konrad toivotti hänelle sydämmensä pohjasta pikaista paranemista; hän toivoi että hän jo palatessaan takaisin Berliiniin näkisi hänet ihan terveenä. Sitte käänsi tyttö pois kasvonsa ja jäi liikkumattomana lepäämään vuoteelleen.
— Pysythän sanoissasi, teethän kaikki mitä olet luvannut, sanoi Konrad Juliukselle, kun he yhdessä astuivat käytävän läpi.
— Kyllä, kyllä, vastasi pastori. Samassa tuli Klaudina kyökistä ja seisahtui oveen. Konrad ei ollut häntä näkevinään, mutta Julius heitti hänelle merkitsevän katseen. Siinä katseessa ilmaantui kahden ihmisen täydellinen yhtäpitäväisyys: he olivat jo aikoja sitte selvillä asiastaan. Molemmat ikävöivät sitä hetkeä, jolloin Konrad lähtisi talosta.
Pian hän Hedvigin ja Agatan kanssa olikin matkalla asemalle. Avonaiset vaunut saapuivat Marta-kirkon kohdalle juuri silloin, kun kelloja soitettiin iltajumalanpalvelukseen. Suuren kellon ääni oli ihmeellinen. Sen puhdas sointu oli aina lumoten kohdannut Konradin korvaa.
Ajan mustaamana seisoi kirkko keskellä uutta elämää, jonka aallot kaikilta tahoilta vyöryivät sitä kohti; ahavoittunut jättiläisrakennus nosti vain ylpeänä päätään, vaikeni ja vastusti kaiken uhan. Kaasulyhtyjen kirkkaassa valossa riensi sunnuntaipukuinen joukko huoletonna iloihin, nautintoihin. Suuresta kulmatalosta sojahti esiin sähkövalon säde, luoden tiensä kamalan kirkkaaksi. Se näytti tahtovan tunkea aina vahvan kivimuurin ytimiin asti, julistamaan, etteivät ajan askeleet koskaan lepää.
Konrad oli niin lämpimin tuntein ennen katsellut tätä kirkkoa ja tänä hetkenä kiiruhti hän kylmänä, välinpitämättömänä sen ohitse. Siinä oli jotakin niin kuollutta, menneisyyteen kuuluvaa; sen maailma oli käynyt hänelle vieraaksi. Kivet puhuivat vaan menneisyyden kieltä, eikä nykyisyyden eläviä, mahtavia sanoja, jotka kantavat ihmisen totuudenikävää sinne, missä sitä kohtaa toisten sydänten rakkaus ja osanotto.
Hitaasti vierivät vaunut. Ainoastaan harvoja ihmisiä astui kirkkoon. Yhä vieläkin soivat kellot ja ylinnä kuului suuren kellon heleä ääni. Kai'un aallot tuntuivat ylettyvän maahan asti; kellon huojuessa hyrskähteli ja kokonaisuus muodostui ihanaksi soitoksi. Oli kuin ilmakin olisi laulanut yliluonnollisten sävelten runsautta.