Hämmästyneenä käänsi hän päätään ja näki silloin Agatan, kädet ristissä ja puna poskilla seisovan edessään. Hän hymyili, mutta koko ruumis vapisi: hän pelkäsi, mitä nuo sanat, jotka vastustamattomalla voimalla olivat tunkeutuneet hänen huuliltaan, vaikuttaisivat. Siinä siis Hedvigin hymyilyn merkitys. Agata oli mahtanut olla piilossa jossakin nurkassa.
— Agata! huudahti hän hiljaa, sulki hänet syliinsä ja painoi hänen huulilleen ensi suudelman.
— Ota minut ja kaikki mitä minulla on, sanoi tyttö, silmissään autuas piirre. — Minä tahdon olla uskollinen toverisi, tahdon, niinkuin sinäkin aina tahtoa hyvää. Sekä ilon että surun päivinä.
Hedvig tapasi heidät lavertelemassa lasten lailla. Hän onnitteli heitä sydämmensä pohjasta, eikä epäitsekkäisyydessään ensinkään ajatellut itseään. Mutta Agata pysyi päätökselleen uskollisena. Maalaispastori, joka suuresti ikävöi sisarentytärtään, oli kirjoittanut, että hänen paikalla pitää tulla kotiin. Sentähden he kaikki kolme nyt päättivät seuraavana päivänä lähteä vanhusta hämmästyttämään. Hedvig lupasi olla viikon päivät Agatan luona, Konradin sen sijaan piti palata takaisin Berliiniin, niin pian kuin hän oli tavannut Bläselin. Kihlajaisia saattoi siis viettää paikalla. Nämät hetket olivat ensimmäiset iloiset koko tuona raskaana viikkona.
Seuraavana aamuna tahtoi Hedvig, että he vielä kerran kävisivät kirkossa kuulemassa Juliuksen saarnaavan. Hän käytti muunmuassa tekstinä Jaakopin epistolan 1:n luvun 12 värssyä: Autuas on se mies, joka kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu on, niin pitää hänen elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut on, jotka häntä rakastavat.
Hän ylisti kiusauksen voittamista siksi suoraksi tieksi, joka kaikissa elämän tapauksissa vie korkeimpaan hyveeseen. "Muistakaa, rakkaani, että sielun puhtaus se on, jota teidän hellinten täytyy säilyttää, jos tahdotte vastustaa pahuuden ilkeintä henkeä, intohimoa. Sillä se se uudestaan pyytää iskeä teihin kyntensä, se se ei säästä leskiä eikä orpojakaan. Mutta joka sen voittaa, se tulee kauvinten kantamaan elämän kruunua."
Hän puhui kuivalla äänellä, joka selvästi osoitti, että nämät asiat hänelle olivat tuiki välinpitämättömät. Konradin täytyi hymyillä.
Pappispuvussa näytti hän kymmenen vuotta vanhemmalta. Hän muistutti tyytymätöntä isää, joka lukemattomia kertoja on antanut lapsilleen hyviä opetuksia, ilman että he ovat seuranneet niitä. Lopulla puhui hän hiukan nopeammin, sillä hän tahtoi palkita seurakuntaansa sen kärsivällisyydestä.
Kun Konrad päivällisen jälkeen oli pannut kuntoon matkalaukkunsa ja sitte aikoi mennä rouva Brennerleinin puolelle, niin hän huomasi äidin ja pojan äänekkäästi keskustelevan käytävän perällä. Viime lauseet hän tahtomattaankin tuli kuulleeksi.
— Sinulle siis tahdotaan antaa matkapassi sentähden että illalla vielä ansaitset jonkun pennisen, sanoi Ulrika kiihtyneellä äänellä.