— Mutta mitä sinä sitte oikeastaan vaadit meiltä?
— Suvaitsevaisuutta minä vaadin. Suvaitsevaisuutta toisinajattelevia kohtaan. Jos valtio vaaran päivinä on oikeutettu vaatimaan näiltä toisinajattelevilta heidän verensä, niin se myöskin on velvollinen rauhan aikana pitämään huolta siitä, etteivät papit suvaitsemattomuudellaan myrkytä tätä verta.
— Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan, vastasi Julius pitkällä haukotuksella, sillä hän oli viime yönä maannut huonosti. — Minä näen sinut jo kirjailijana… laiha leipä. Oikein minä säälisin, jos todellakin rupeisit elämään kokonaan kynäsi varassa. Huono pappi on aina parempi kuin hyvä kirjailija. Onhan sitä sentään meidänkin joukossamme muutamia, jotka kirjoittavat, mutta vain hartauskirjoja.
Samassa muisti hän, kuinka tyhjältä hänen vatsansa tuntui ja soitti.
— Sinä et kai kuitenkaan syö kanssani? Konrad kiitti ja johti sitte puheen siihen, minkätähden hän oikeastaan oli tullut. Oli kysymys Hedvigin tulevaisuudesta. Hiukan hämillään Julius ilmoitti uuden päätöksensä. Hän oli jo tottunut Klaudinaan ja lupasi Hedvigin puolesta tehdä, mitä hän ikinä voi. Kahta taloutta hoitavaa sielua ei toki voinut pitää samassa talossa.
— Ja sen sanot kaikkien näitten tapahtumien jälkeen? kysyi Konrad äärimmilleen hämmästyneenä.
— Olen sinulta saanut oppia, vastasi Julius vakavasti. — Tein itselleni kysymyksen: tuleeko siitä apua? ja vastaukseksi sain: älä vastusta pahaa.
Konradin täytyi miltei ihaella hänen välinpitämättömyyttään, vaikka hän häntä samalla syvästi sääli. Enempää ei hän sillä kertaa kysellyt, vaan läksi sisarensa luo kertomaan, minkä käänteen asiat nyt olivat saaneet. Hedvig otti hänet vastaan hymyllä, joka viittasi johonkin odottamattomaan iloon. Mutta pahalla tuulella kuin oli, ei Konrad huomannut ottaa siitä selvää, vaan heittäysi heti istumaan ja rupesi purkamaan tämänkin päivän tuomia pahoja kokemuksia. Hedvig otti asian tyynesti, pyysi, ettei hän hänen tähtensä huolehtisi ja koetti rohkaista häntä.
— Sinä olet siis vielä jäänyt minulle, sanoi Konrad liikutettuna, veti sisaren syliinsä ja suuteli hänen silmiään ja otsaansa. Hän ei ensinkään huomannut, että hän samassa, aivan aiheettomasti, jätti huoneen. Surullisesti hän jäi tuijottamaan eteensä lattiaan. Äkkiä kuului hänen takanaan hiljainen kahina ja kuiskaus:
— Olenhan minäkin vielä jäänyt teille…