Matt. 7: 28, 29.
Ensimmäinen luku.
Aina kello kuudesta asti aamulla oli sade lakkaamatta valellut Berliinin katuja. Tasaisesti kohisten kuin äärettömän vesiputouksen säteet, kaatuivat pisarat maahan. Tuontuostakin vain nousi tikerä syksytuuli lakaisemaan vesiä pitkin kiiltäviä kattoja, sitte moninkertaisin voimin ajaakseen niitä rakennusten seiniä ja ikkunoita vastaan tai alas katuja. Likapilvi silloin pärskyi ylös maasta, kastellen sadekuurallaan ihmiset ja eläimet.
Sadan askeleen etäisyydessä näyttivät kadut loppuvan. Rakennusten haamut, jalkamiehet, rattaat, kaikki muu jättiläiskaupungissa katosi kosteaan höyryyn, joka sakeana, likaisena sumuna kääriytyi kaikkialle. Yksin kumea rätinä ja humu sekä lyhtyjen ja kauppapuotien heikko valaistus todistivat tuon näkymättömän maailman yhä jatkavan väsymätöntä menoaan.
Kahdeksan aikaan illalla heräsi Josefa kovan käden kosketuksesta. Hän oli nukkunut vanhan talon ylimmälle kiviportaalle ja kun hän unisen katseensa nosti, näki hän edessään muutamia juopuneita, nuoria miehiä, jotka levitettyjen sateenvarjojensa alta alkoivat laskea raakaa leikkiä hänen kanssaan.
— Sielläpä taitaa maata joku tytöntapainen! virnisteli muuan nuorukaisista lepertelevällä äänellä.
— Korea lapsi! sanoi toinen.
— Onko musta vai vaalea? kysäsi kolmas.
— Tutkitaanpas! mylvi joukkio.
He koettivat vetää pois huivia, joka peitti vasta heränneen tytön pään. Mutta silloin vieri hänen koppansa tavaroineen alas portaita, meni kumoon ja koko sisältö levisi likaiselle kadulle. Josefa rupesi huutamaan; ääneen nauraen läksivät ylioppilaat tiehensä. Muuan heistä korotti kurkkunsa laulamaan keskellä sadetta, toinen säesti vihellyksellään ja muut alkoivat riidellä siitä, mihin kapakkaan nyt mentäisiin.