Josefa ei huutanut apua; tuollaiset raakuudet olivat kasvaneet kiinni hänen ammattiinsa, niinkuin vihriä saali hänen harmaaseen hameeseensa.
Hän hieroi silmiään ja tuijotti eteensä. Minkä tähden olivat hänet herättäneet? Hän oli nähnyt unta — rankkasateen raivotessa uneksinut. Uni, köyhien suuri lohduttaja oli hetkeksi saattanut hänet paratiisiin, ei tosin kukkien tuoksuvaan eedeniin eikä iäisen onnellisuuden valtakuntaan — vaan oli uni vienyt hänet samaan umpinaiseen, ilkeään kellarihuoneeseen syvällä maan alla, jossa hän pienine siskoineen, isä- ja velipuolineen asui.
Se oli kamala paikka: seinät rumankeltaiset, ikkunat syvät, ruudut paikatut, näköala ahtaalle, pimeälle pihalle. Aurinko, valaessaan kirkkauttaan taloryhmiin, päästi harvoin säteensä tähän kurjuuden luolaan.
Tänä iltana oli Josefaa kotiin tullessa tervehditty suudelmilla ja hellillä sanoilla — tavallisesti häntä lyötiin, soimattiin. — Tuo valoisa kuva oli unessa väikkynyt hänen edessään. Ja herätessä mikä pettymys!
Hän tunsi mielensä jäätyvän, veti kosteaa huivia ympärilleen ja tuijotti eteensä. Ensi hetkessä ei hän saanut selville, miten hän oli tullut tänne. Hämärästi alkoi hän sitte muistaa, että häntä pari kolme kertaa jossakin porttikäytävässä oli hätistelty; nälän, väsymyksen lamauttamana oli hän vihdoin nukkunut nykyiselle kovalle istuinsijalleen.
Hän oli pääkaupungin syrjäkadulla, jonka ohi nykyajan vaahtoisa virta jälkeä jättämättä oli rientänyt. Oikealle teki se mutkan, kiertäen kirkon taka-osaa; vasemmalla yhtyi se, torin poikki päästyään, erääseen pääkatuun, jolla pahasta ilmasta huolimatta vallitsi mitä vilkkain elämä.
Rinnakkain siis maailmankaupungin herkeämätön suonentykytys ja syrjäisen sopen hiljaisuus — molemmat itse Berliinin sydämmessä. Harvoin vain kajahti kadulla miehen askel, harvoin luikki ohitse äänetön naisolento. Yhtä mykkinä, jylhinä kuin mustiin sadepilviin haudattu kirkontorni, seisoivat molemmin puolin rappeutuneet rakennukset. Matalista ikkunoista, joita säästäväisesti oli valaistu, saattoi nähdä savuttuneitten huoneitten siniset seinät ja menneen ajan räikeät seinäpaperit. Vinttikerroksesta kuului lapsen itku; se voitti sateen yksitoikkoisen loiskinan.
Josefa käänsi katseensa vasemmalle, torin poikki, josta vilkkui valaistu kaupunki. Siellä riennettiin, kiiruhdettiin; ihmiset painoivat alas kasvonsa, vetäysivät sateenvarjojen suojaan, varjelivat vaatteitaan, kiertelivät, astuivat varpain pitkin kiviä likalammikoitten poikki, tervehtivät toisiaan ohimennen, pysähtymättä, ajatellen vain suojaavaa kattoa ja sen mieluisaa lämpöä.
Häikäisevä hohto likeisistä lyhdyistä, valaistuista puoti-ikkunoista, koko tuo upea valon runsaus, jota ei sadekaan saanut sammumaan, oli ikäänkuin taikakeinoilla rakentanut maanpintaan toisen kaupungin. Aina silminnäkemiin asti kuvastuivat kaikki esineet vesilammikoissa, märillä kivillä ja kiiltävässä asfaltissa.
Jokainen lekottava kaasuliekki taittui lukemattomiksi valoiksi, kapakkalyhtyjen heijastus muodosti veripunaisia säteitä märälle maalle; vierivien vaunujen kirjavat ikkunaruudut, muut ajoneuvot ja raskaat työrattaat leijailivat virvatulten lailla kivien, asfaltin ja vesilampareitten poikki. Ei kuulunut muuta kuin sateen rapina, ajureiden äänekkäät huudot, heleä kellonkilinä raitiovaunuista sekä suuren, liikkuvan ihmisjoukon epätasainen astunta.