Berliini oli uudestaan herännyt; se varustautui illan ja alkavan yön meluaviin huvituksiin.
Mykkänä, välinpitämättömänä katseli Josefa kuvaa edessään. Yhtä läpimärkänä kuin tänään oli hän usein nähnyt Berliinin. Hän rakasti tuota ilmaa, tuota ikäänkuin hiljaisella valituksella vinkuvaa tuulta, joka puista varisteli viimeiset lehdet. Juuri se soitto soveltui hänen elämäänsä. Jo hentona lapsena oli hän mielellään viipynyt sateessa, leikkitovereistaan eronneena istunut yksinään jossakin nurkassa, omia ajatuksiaan ajatellen.
Vähitellen selveni hänelle missä hän oli. Hän sitaisi märät hiukset otsaltaan ja nosti päätään. Oikealla kohosi korkealta seinästä, lyhty katukäytävän yli; vasemmalla oli alakerroksen ikkunain edessä kaarenmuotoinen rautaristikko, joka jonkun verran ulkoni seinästä. Vastapäätä yleni mahtava, iän mustaama kirkon etusivu, jonka valtavaa kaariovea hän monasti oli ihaellut.
Nyt hän tiesi, missä hän oli. Hän istui talon kynnyksellä, joka aina oli tehnyt häneen vankilan vaikutuksen. Usein oli hän retkillään miettien pysähtynyt sitä katselemaan. Ei hän tietänyt kuka sen omisti tai kuka siinä asui, mutta aina se vanhan tuttavan lailla veti häntä luokseen.
Täällä, tässä nurkassa, jossa oven harmaa varjo illoin suojasi hänet ihmisten näkyvistä, saattoi hän häiritsemättä vaipua uneen. Täällä hän usein oli tarkastanut tavaroitaan ja laskenut ansaitsemiaan ropoja. Harvoin joku läksi talosta, harvoin joku tuli sen ovia avaamaan.
Äkkiä sade laantui. Josefa katseli kelpaamattomaksi käynyttä tavaraansa ja hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. Hän nousi ja kokosi hajalle menneet kapineet. Syvä alakuloisuus valtasi hänet. Mimmoinen tulisi tänään olemaan vastaanotto kotona?
Kamala pelko alkoi ajaa häntä takaa. Hengissä tunsi hän jo velipuoliensa moninkertaiset raakuudet ja lyömiset, jotka häntä odottivat. Vavistus pöyristytti hänen ruumistaan kantapäästä kiireeseen asti. Niin julmalta kuin nyt, ei hänen elämänsä vielä milloinkaan ollut tuntunut. Eiköhän olisi parasta, ettei hän enään milloinkaan palaisi kotiin? Mutta mitä silloin sanoisivatkaan pienokaiset, nuo herttaiset olennot, joille hänen piti olla äidin sijaisena ja jotka aina olivat ottaneet hänet vastaan mitä suurimmalla riemulla?
Sanomaton hyljättyyden tunne valtasi hänet. Hän putosi takaisin istualleen, kätki kasvot käsiinsä ja päästi kuumat, kirkkaat kyyneleet tulvimaan alas poskia.
— Lapsi, mitä itket?
Hän säpsähti. Hänen edessään seisoi mies, joka läjähytti kokoon sateenvarjonsa ja kumartui alas hänen puoleensa.