— Ei, sitä hän ei ole, mutta hän on juutalaista uskontoa, lausui hän ääneen, silmiään kohottamatta. — Hän tunnusti sen juuri minulle kyökissä. Hänen äitinsä oli juutalainen, palvelijatar, joka ensiksi meni naimisiin kristityn kanssa ja toiseksi miehekseen otti hullun räätälin, joka vielä elää. Tyttö on äitinsä nimeen kastettu, koskei hän milloinkaan ole tuntenut isäänsä. Kai lienee hänkin ollut kristitty; muutoin kai tyttö olisi toisennäköinen.
Nämät sanat lausuttuaan, läksi hän pää pystyssä, taakseen katsomatta huoneesta, kantaen tarjotinta. Suurin hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilla. Se olisi tuottanut hänelle iloa, jollei hän jo edeltäkäsin olisi ollut vakuutettu paljastuksensa vaikutuksesta.
Tämän valtin oli hän säästänyt viimeiseksi. Hän tahtoi nimittäin kostaa sen, ettei häntä ollut kehoitettu ottamaan osaa neuvotteluihin. Eihän hän siitä sen enempää välittänyt, mutta jokaisesta itseään kohdanneesta laiminlyönnistä tiesi hän etsiä korvausta. Tässä kummallisessa naisessa asui perkele, joka vain salaa näytti pukinjalkaansa. Tyytyväisellä hymyllä asteli hän käytävää talon perälle. Ankara katse näyttäytyi vasta kyökkipiialle, jota hänen oli pitänyt ääneen huutaa.
Olisi ollut hauska saada selville kuka herroista, lukuunottamatta vanhaa Baldusta ja hänen nuorinta poikaansa, oli eninten kummissaan. Sillä kaikki he inhosivat juutalaisuutta. Hovisaarnaaja Bockissa oli inho jo aikoja sitte kehittynyt vihaksi, joka oli niin yleisesti tunnettu, ettei kukaan enään olisi saattanut uskoa niitä, jotka vakuuttivat hänen suvaitsemattomuutensa olevan vain ihmisrakkautta.
Pastori Juliuksen oli vallannut mitä vastenmielisin tunne. Isä likeni häntä ja puhutteli häntä hiljaa:
— Sanoppas, eikö sen palvelijattaren nimi ollut Siina, joka monta vuotta sitte palveli sinulla ja jonka sinä sanoit varastaneen itseltäsi? Sinulla oli suuri luottamus häneen… Tottahan sinä sen vielä muistat?
— Siinako tytön nimi on?
— Niin. Konrad kertoi sen mulle juuri.
— Ei, ei. Se nimi oli toisin. Sitäpaitsi en minä talossani olisi kärsinyt juutalaista.
Hän käänsihe reippaasti ja jätti ukon seisomaan. Sensijaan alkoi hän nyt tarkkaavaisesti katsoa lasta, joka, silmät alas painuneina, liikkumattomana kuin vahanukki, istui tuolillaan.