Bock pudisti päätään ja kääntyi Konradin puoleen:
— Tiesittekö, herra tohtori, että tyttö oli seemiläistä alkuperää?
— Kuulin sen niinkuin tekin, nyt vasta.
— Kun kristityt papit kokoontuvat neuvottelemaan turvattomista lapsista, niin kai ei voi olla kysymystäkään muista kuin kristinuskoon kuuluvista lapsista. Sen toki tietänette.
— Se ei muuta asiaa, herra hovisaarnaaja. Olisin kohdellut tätä lasta aivan samoin, jos olisin tietänytkin hänen uskontonsa. Sellaisissa tapauksissa en anna muuta kuin kristitynvelvollisuuteni, jota samalla pidän ihmisvelvollisuutena, johtaa itseäni. Sielunpaimenvirkani ulkopuolella ovat uskontunnustukset minulle aivan sivuseikkoja. Jumalan palvelijan korkein tehtävä on mielestäni harjoittaa rakkaudentöitä eikä kylvää vihaa. En mielestäni olisi oikeutettu pukeutumaan papin pukuun sinä päivänä, jolloin olisin toiminut päinvastoin. Saarnastuolissa vaiko elämässä, se on yhdentekevää.
— Minuako tämä tarkoittaa, herra pastori? Tiedättehän, että minua pidetään juutalaisten pahimpana vihollisena, että minä täällä Berliinissä olen saanut aikaan niinkutsutun juutalaiskysymyksen, jonka pidän oikeutettuna.
Hän astui pyöreän pöydän eteen, jännitti molemmat kätensä levyä vastaan ja painui Konradia kohti. Hänen äänensä oli käynyt kovaksi, vaivoin koetti hän salata vihansa. Tohtori Baldus istui levollisena paikallaan; hänen kasvoissaan ei muuttunut ainoakaan piirre.
— Minä tiedän sen, herra hovisaarnaaja, yhtä hyvin kuin koko maailma sen tietää ja siitä pelotta puhuu.
— Sitte pyydän selitystä, herra pastori, miten teidän sanojanne tulee ymmärtää?
— Sillä tavalla, herra hovisaarnaaja, että minua kaikissa toimissa johtaa yksinomaan vakaumukseni ja omatuntoni. Olen vain sanonut miten minä toimisin, enkä kuinka muitten tulee toimia.