— Olen elänyt isän kukkarolla.
— Niinkö? Toisin sanoen: olet laiskotellut.
— Ei, ei sinnepäinkään, herra pastori. Aamupäivällä olen talutellut vanhaa, sokeaa miestä; siitä tietysti en ole saanut mitään. Ja iltapäivällä olen lukenut raamattua; siitä tietysti myöskään en ole saanut mitään, mutta se on tehnyt minulle hyvää. Sillä jollei pitkiin aikoihin saa työtä, niin pitää lukea raamattua, sanoo isä aina. Silloin tulee muka apu, sillä eihän hyvä Jumala anna uskovaisten ihmisten kuolla nälkään. Mutta mitä ovat kaikki rukoukset auttaneet? Tähän päivään asti ei ole tullut apua!
Syntyi hetken hiljaisuus. August Jannusch muodosti suunsa surullisen näköiseksi ja räpäytteli silmiään osoittaakseen, että niihin nousi kosteutta. Hänen kurkulleen näkyi käyvän liian ahtaaksi, sillä hän pisti oikean etusormensa kaulan ja kauluksen väliin, alkaen sitä raappien liikuttaa. Kun Julius muutamaksi hetkeksi käänsi hänelle selkänsä, lennähti hänen naamalleen tyytyväinen irvistys, joka sitte samassa katosi, nopeasti kuin salama taivaalta.
— Se on oikein että isäsi antaa sinulle sellaista oppia. Kai sinä tunnet vanhan sananparren: "Ken itsens uskoo Herralle, ei rakenna se hiedalle." Ja toinen sananlasku sanoo: "Kun hätä on suurimmillaan, on Jumala likinnä"… Olethan kaiketi tullut tänne pyytämään apuani.
Pastori oli astunut edestakaisin lattialla. Nyt hän seisahtui tuon omituisen pyhimyksen eteen ja katseli häneen ankarasti; sinä hetkenä hän nimittäin epäili, oliko mies hänen edessään katuvainen syntinen vaiko teeskentelijä, joka käyttääkseen hyväkseen papin sääliväisyyttä, siinä valehteli.
Jannusch kesti hänen katseensa, käänteli hämillään hattua käsissään ja vastasi rehellisen näköisenä:
— Älkää, herra pastori, luulko, että heti aion kerjätä. En, sellaiseen minä en ryhdy. Onhan tavallista että ihmiset aina edellyttävät pahinta, varsinkin jollei heille esiinny isomahaisena kuin pormestari; eikä sitäpaitsi käy ihan hyvissä vaatteissa. Sydämmeen eivät ihmiset voi katsoa…
— No, no, poikani, enhän minä pahaa tarkoittanut, puuttui Julius ystävällisesti puheeseen, huomatessaan pojan nöyrät kasvot. Se näytti koskeneen Jannuschiin. Hän pyyhkäsi kiireesti molemmat silmänsä estääkseen näkymättömiä kyyneleitä vuotamasta.
Julius piti nyt velvollisuutenaan tarjota hänelle tuolin ja Jannusch istuutui sangen vaatimattomasti yhdelle kulmalle. Pastorissa taas pääsi voitolle Jumalan palvelija, jonka velvollisuus on hoitaa katuvaisia lampaita, kun ne hänen tielleen sattuvat.