Mutta odottaa sai hän. Siinä meni yksi tunti, siinä kului kaksi eikä vielä yhtään tuliaa näkynyt. Sill'aikaa oli hän silloin tällöin kävellyt monille suunnille metsässä, nähdäksensä, olisiko ehkä lähellä yhtään ihmis-asuntoa taikka jos joku ihminen siellä löytyisi, mutta kaikki turhaan. Hän ei voinut myöskään näitä tutkimuksiansa ulottaa erittäin etäälle, kun hän pelkäsi, että hevonen varastettaisiin; ja näin vaeltaissaan levotonna edestakaisin näki hän auringon laskeuvan alas taivahan rantaan.
Nyt tuli viimeinkin eräs pitäjäläinen ajaen, ja kun tämä huomasi maisterin onnettomuuden, raapasi hän miettiväisenä korvallistaan, terävästi tarkastellen rikkounutta pyörää, jonka hän pian huomasi niin pahoin pilanomaksi, ettei sitä sepän avutta voisi korjata. Mutta nyt juolahti mieleensä ajatus: ei ollut kaukana tiestä talonpoikaistalo, jonne hän tiesi oikotien, ja sieltä voisi hän kyllä lainata rattaat tai vähintäkin pyörän. Jos pastori vaan katsoisi hänen hevostansa, niin hän heti juoksisi sinne. Lahja kiitti luonnollisesti tarjouksesta, ja mies lönkkysi sitte tiehensä. Taaskin puolen tunnin odotus, vaan nytpä tuli vihdoinkin apu. Lähellä olevan talon isäntä tuli itse maisterin seurakuntalaisen kanssa vetäen rattaita, joihin hän oli pannut irtaimen pyörän, joka huomattiin kohtalaisen soveliaaksi sepän ajopeliin. Tosin ontui se vähän, mutta kun se oli tarpeeksi luja, oli maisteri siihen tyytyväinen, maksoi talonpojalle kaksitoista killinkiä vaivastaan ja jatkoi taas matkaansa, järkevästi päättäen hyvin varovasti eteenpäin vaeltaa. Hämärä oli jo alkanut tulla, ja kun hän tuli pappilaan, oli niin pimeä, kun kesäyönä voi olla.
Juuri kun Lahja ajoi pihalle, näki hän kiesin tulevan pytingistä päin vastaansa ja kuuli huudettavan:
"Onko se maisteri, joka tulee nyt?"
"On, hän se on," vastasi Lahja vähän äreästi, kun hän puhujassa tunsi luutnantti Jalopeuransydämen.
"Hyvää yötä sitte herra maisteri, ja kiitoksia hupaisesta yhdessä olosta tänään!"
"Mamselin kanssa, niin!" ajatteli apulainen vaan lisäsi kuultavasti:
"Hyvää yötä, herra luutnantti, onnellista matkaa!"
"Niin kauas kun pippuria kasvaa!" ajatteli luutnantti, ajaen hevoisen ulos pappilan portista.
4.
Oli sunnuntai. Kirkkopuuhun oli kokounut paljon väkeä jo aikaa ennen jumalanpalveluksen alkua, ja siellä nähtiin seurustelevampain isäntäin seisovan, keskustellen hajoitetuissa parvissa, kun kainommat seisoivat liikkumattomina ja äänettöminä kuin kuvapatsaat, asettuneina riviin pitkin kirkkotarhan kiviaitaa. Näillä viimeksi mainituilla ei ollut juuri huonoin paikka, varsinkaan niillä, jotka olivat aidan ulkopuolella ison tien vieressä. He saattoivat esteettömästi arvostella tulevia kirkkovieraita, joissa jumalanpalveluksen lähestyessä useita säätyhenkilöitäkin tuli nähtäville.