Ja vieraat täyttää huoneitas
Sun pidoissas.
Ja kaikki luokses saapuvaiset
Ne poimii kukat kaunokaiset.
(Tässä vilkaisi laulaja oikealle, jossa neiti Hanna oli).
Nyt sulle kehno lauluni
Jo loppuvi.
Sä vasta tullos vanhoillasi
Sun rauhalliseen hautahasi!"
Mitä tämän kunnioituksen esine itse ajatteli maisterin runosta, jätämme sanomatta, mutta kuuluvasti lausui hän kiitoksensa siitä. Sitte hajosivat vieraat taas eri paikkoihinsa, jolloin kuitenkin asessori ja hänen poikansa sekä päivän runoilia jäivät edelleen naisten luokse. Komisarius, vaanjunkkari ja sihteeri, jotka kaikki olivat totiukkoja palasivat jälleen siihen huoneesen, josta olivat lähteneet.
"Onpa tuo maisteri aika veitikka värsyjä sepittämään," sanoi komisarius, "tuskinpa olisin sitä hänestä uskonut."
"Niin, onhan hän oppinut mies," arveli vaanjunkkari; "mutta olenpa minäkin aikoinani värsyjä sepitellyt. Ohoo, minä olen ollut monessa 'seikkailussa,' uskonette, herrat!"
"Sitä en minä ainakaan pidä uskomattomana asiana," virkkoi sihteeri Lundberg vähän närkästyen, "olethan, veljyeni, soturi, ja sellaisilla aina otaksumme olevan seikkailuksista rikkaan elämän. Mutta kuinkas sen runouden laita oli?"
"Niin," vastasi vaanjunkkari, jolla oli yhtä hidas käsitysvoima kuin puhekykykin ja sentähden ei ymmärtänyt sihteerin pistopuhetta, "se oli silloin, kun minä menin Helsingöhön vuosi takaperin. Sehän oli matka, uskonette, herrat! Voi, varjele minua, semmoinen aalto kuin Vetterillä kävi sinä päivänä! — Se oli aivan tyyni…"
"Hi, hi, hi," nauroi ukko Lundberg, joka nyt oli ottanut kaksi kunnon kulahusta totiansa, "olipa se aivan tyyni silloin, kun siellä niin korkeat aallot kävi; sepä oli tosiaankin hauskaa!"
"Ei, lempo soikoon, elä keskeytä minua!" tokaisi jälleen vaanjunkkari, "minä tarkin, että kotoa lähteissämme oli aivan tyyni; mutta ennenkun olimme ennättäneet puolta neljännestä järvellä, kävi siellä laineet niin korkeat — jaa, niinkuin jahtimme masto, ja ehkä vielä joskus korkeammatkin."