"Ohoh, se ei koskaan voi olla mahdollista!" virkkoi komisarius; "semmoisia laineita en ole koskaan nähnyt Vetterille."
"Vai niin, luuleeko herrat, että minä seison tässä valehtelemassa?" sanoi kertoja hieman närkästyen. "Jos niin on laita, niin en virka enää sanaakaan."
"Ohoh, jatka juttua vaan," kehoitti sihteeri, "ei kukaan epäile, mitä rakas veli tässä sanoo, ja onhan meillä hyvää aikaa kuulla."
Ja nyt palasi vaanjunkkari jälleen kertomuksensa uralle:
"Niinkuin sanoin, herrani, kävi silloin tavattoman korkeat laineet, jotta pari alaupseeria Jönköpingistä, jotka myös olivat kanssamme tahtoivat heti kääntyä takaisin. Mutta minä sanoin silloin: 'Ei, kiitoksia poikani, tämmöisissä seikoissa olen minä ennenkin ollut.' Ja niin risteilimme me yhä edelleen, emmekä toisinaan nähneet muuta kuin taivaan ja maan — taivaan ja veden, tahdoin sanoa."
"No, tokko milloinkaan pääsitte maalle?" kysyi sihteeri, maistaen lasistansa.
"Varmaan tulimme maalle, sehän oli selvä kun päivä, ja silloin valmistimme itsellemme iloisen hetken lämpimässä tuvassa; sillä olihan minulla pieni konttipulloni muassani, saatte tietää, herrat. Ja silloinpa minä kyhäsin pari värsyä — jaa todellakin, sen minä tein. Ja ne kuuluivat ihan näin:
"Ja nyt oomme kulkeneet myrskyjen päällä, — laa, laa, laa! — Hei myrskyjen päällä; Ja maistuvi pojille ryyppykin täällä — ai, ai, ai! — Ja hyvä oli, että satuin seurahan!
Siis maljanne pojat! Äsken pelästyitte — laa, laa, laa! — Äsken pelästyitte; Ja soturit siis jänön nahkaan pukeuitte — ai, ai, ai! — Nahkaan pukeuitte. Ja hyvä oli, että satuin seurahan!"
"Sehän oli oikein hauska laulu, se!" sanoi sihteeri Lundberg, tarttuen lasiinsa; "malja runoilialle!"