"Se on kyllä mahdollista tähän asti, mutta tästälähin, ystäväni, tästälähin tulee siitä hyvää sinullekin."
Tämä näytti jälleen sovittaneen mamseli Saarlotan; sillä melkein kohta tuli hän portviiniputeli kädessä ikkunan luokse, missä hänen "ukkonsa" seisoi katsellen tielle, tarttui hänen päähänsä molemmin käsin kiini ja käänsi sitä äkkiä sivulle sekä antoi hänelle aivan armottomasti suutelon toisensa perään — lemmen vakuutus, jonka sihteeri vastaanotti melkein samanlaisella mieltymyksellä, jota lapsi näyttää, kun hyvä äiti parhaallaan pesee sen kasvoja.
"Minä seison tässä ja katson kaupunkiin päin," sanoi sihteeri jälleen irti päästyänsä; "peräti kummallista on, ettei räätäli tule tuomaan vaatteitani."
"No, kyllähän tulee, ukkoseni; olethan varmuuden vuoksi kutsunut hänenkin häihin?"
"Olen, ja tottahan toki Herran nimessä hän tullee."
"Kello ei vielä ole yli yhdentoista ja vieraita odotamme vasta kello kolme, jos ne edes silloinkaan tulevat."
"No niin, se on tosi, ja saammehan olla levolliset. Mutta etkös sinä jo ala laittaa itseäsi valmiiksi? Sinulla on niin paljon semmoista toimitusta, josta en minä tarvitse huolehtia."
"Niin, hyvästi nyt, ukkoseni, minä menen heti ylös kotvaseksi."
Sitte riensi hän portviiniputelineen huoneesta, samoten rappuja yläkertaan.
"No, olipa tuo oikein hyvä, että hän meni," sanoi sihteeri, joka nyt lähti ikkunan luota, "minun pitää mennä tekemään punssia, ja olenpa yhtä tyytyväinen, kuin jos hän olisi kanssani — hän on vaan nenä pystyssä kaikessa."