Vähän matkan päässä näistä seisoi nimismies, sekauneena ahkeraan keskusteluun erään arvokkaan talonpoikais-ukon kanssa. Siellä puhuttiin vuodentulosta, karjan hinnoista ja veroista y.m.s., mikä huvitti "rakasta isää," jonka suosion voittamisesta komisarius näytti pitävän tarkkaa huolta.
"Oikein hupaista on puhua niin viisaan miehen kanssa," sanoi hän ukolle; "minä soisin, että useammin tapaisimme toisiamme. Tule minun luokseni, jos isä Laurilla on jotakin toimittamista — minä en suinkaan ole kohtuuton vaatimuksissani."
Eräälle toiselle pitäjäläiselle, joka myöskin oli talonpoika, sanoi hän puolikuiskaten näin:
"Meidän kesken sanottu, luulen minä, että isä Niilo yhtä mielellään saattaisi ottaa minut apumieheksensä, kuin sihteerinkin. Hän on kyllä itsessään hyvä mies, mutta isä Niilo näkee nyt itse, mimmoisen vaimon hän on saanut, ja semmoinenhan vaan vääntää koko talon ylös-alaisin."
Sihteeri Lundberg istui sill'aikaa eräässä sohvan kulmassa morsiamensa luona, joka ei millään muotoa tahtonut laskea häntä pois luotansa; mutta kun hän nyt huomasi, kuinka nimismies kävi siellä ympäri ja selvästi esitti itseänsä hänen omille "ukoillensa," tempasi hän vihdoin itsensä irti ja lähti itse etujansa valvomaan.
Morsian jätti myöskin heti paikkansa ja meni tyttöjen luoksi, jotka nyt olivat asettuneet salin toiselle puolelle, missä nuoret puotilaiset näkyivät hyvin ihastuttavilta, puhellen ilmoista ja tuulista, kahvin hinnoista ja tansseista, höyryalusten kulusta ja silkkikankaista y.m., "joita ei niin tarkoin voi yksitellen luetella."
Kaksi seuran nuorta naista ei kuulunut tässä tilaisuudessa siihen joukkoon, ja nämät olivat nimismiehen Katri ja Hanna Haborg, joiden kanssa asessori Jalopeuransydän ja maisteri Lahja olivat puuttuneet puheesen. Kumpaakin tyttöä näytti hyvin miellyttävän, mitä herrat heille sanoivat; kuitenkin nähtiin välistä, kuinka milloin yksi, milloin toinen heistä heitti silmäyksensä sinne, missä luutnantti seisoi. Mutta nyt tuli morsian toisten tyttöjen luokse, ja kun hän ei luullut heidän olevan tarpeeksi iloisia, sanoi hän heille seuraavat kehoitussanat:
"Elkää surko, te tytöt! Tänään seison minä morsiamena, vaan kyllähän tulee kerran teidänkin vuoronne. — Mutta malttakaas vähän! kohta tulee soitantoa, ja silloin syntyy siitä toinen elämä."
Kotvasen kuluttua saapuivat todellakin luvatut soittoniekat, pari rivakkaa renkiä, joista toinen soitti viulua ja toinen puhalsi klarinettia.
Ja nyt syntyi todellakin toinen elämä. Sekä vanhat että nuoret valmistautuivat tanssiin; yksin vaanjunkkarikin, joka lukkarille, lautamiehelle ja kirkkoväärtille oli kertonut juuri useita urotöitänsä, näytti siihen olevan hyvin halukas, vaikka olisi voinut luulla, että tanssi olisi rasittavaa niin perin jykevälle miehelle, kun hän oli.