"Kiitoksia paljon!" vastasi hän, ottaen paperin hänen kädestään. Sitte aukaisi hän paperin ja luki seuraavan:
"Lapsuuden ystävälle.
Sun selvään muistan lapsesta,
Kun päivän eilisen;
Kuin kevätpäivä puhdasta
Ol' hymys suloinen.
Siis sua muistan ijäti,
Sä kukka teilläni!
Jos joskus hetken himmeän
Sain — minuun katsoit vain
Ja annoit kätes lempeän,
Niin riemumielen sain.
Sinutta synkk' ol' mieleni,
Sä tähti teilläni.
Jos mihin tahdot, menen mä,
Kun mulle hymyilet;
Vaan pois jos luotain luovut sä,
Ja täällä viivy et,
Sua sielun' seuraa yhäti,
Sä enkel' teilläni!"
Kun Hanna lukemisensa lopetti, aukaisi hän kauniit silmänsä, jotka kohtasivat hänen lapsuuden ystävänsä silmät. Ei kumpikaan virkannut sanaakaan, mutta seuraavana silmänräpäyksenä oli hänen kätensä Kallen kädessä. Taas kului hetkinen, ja Kalle puristi tätä kättä lämpimästi käsiensä väliin.
"Hanna!" kuiskasi hän niin sydämellisesti, että se tähän nuoreen sydämeen vuodatti suloisen, vaan samalla levottomuutta herättävän tunteen, ja hengitystänsä pidättäen kuulteli hän, mitä hän vielä sanoisi.
Vaan yhtään sanaa ei enää tällä kertaa virketty, sillä nyt juuri kuului salista lähenevät askeleet ja heti sen jälkeen astui rovasti Haborg huoneesen. Kun tämä näki nuorten niin tuttavasti yhdessä istuvan, seisahti hän perin kummastuneena ja katseli heitä kotvasen sanaakaan virkkaamatta, vaan hyvin vakaisella muodolla. Tämä ei tosin ollut niin aivan odottamatonta, että tämmöinen tutustuminen tapahtuisi, ja hänestä ei ollut ensinkään vastenmielistä, että hän tuon toivokkaan nuorukaisen saisi vävyksensä; mutta ollen visu huomasi hän, ettei juuri tämä tilaisuus ollut aivan sovelias kosimiseen; ja senpätähden hänen muotonsa tuli nyt tavallista vakaisemmaksi.
Kuitenkin pilvi hänen otsaltansa oli pian häviävä; sillä ennenkun hän vielä oli ennättänyt sanaakaan virkkaa, olivat nuoruuden ystävät, ikäänkuin salaisesta suostumuksesta, lähestyneet vanhusta ja yksinkertaisilla, suloisilla sanoilla selittäneet hänelle ne tunteet, mitkä heissä elivät. Kaksi sielua olivat löytäneet toisensa, kaksi rakastavaa olentoa olivat Jumalan edessä lukinneet rakkauden liiton, ja mitä Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen sitä eroittaman.
Ja sentähden antoi kunnioitettu sielunholhooja heille nyt isällisen siunauksensa, vaan liitti siihen kuitenkin sanat: "Te olette nyt kihlatut, lapseni; mutta olkoon tämä kuitenkin toistaiseksi vaan meidän kesken."