Mutta nyt älysi hän pienen tapeetti-oven, jota hän ei alussa huomannut, ja joka vei konttoriin eli kammioon. Tämä oli myös tutkittava. Kynttilä edellä astui hän varovaisesti sinne sisälle, vaan ei nähnyt siellä mitään muuta, kuin rojuläjän lattialla. Oli siellä ikkunakin, joka antautui puutarhaan päin — lieneeköhän se vaan oikein kiini? — Hän tutki sitä ja huomasi sen olevan vähän ra'ollansa, eikä sitä edes voinut kiini saadakaan, kun sen puittimet olivat vetäyneet kieroon. Tämä oli kiusallinen keksintö, ja kun hän jälleen palasi kammariinsa, kokosi hän kiireesti osan huonekaluja tapeettiovea vasten. Sitte tutki hän uudestaan huoneen samalla tavalla kuin oli äsken tehnyt, jos mahdollisesti joku ehkä olisi hiipinyt sinne sill'aikaa, kun hän kammiossa oli. Mutta tässäkään tutkinnossa hän ei ketään löytänyt, ja vasta nyt rupesi hän maata jotenkin turvallisena, kuitenkin katsahtaen vielä kerran, ennenkun kynttilän sammutti, tapeettiovea vasten olevaan huonekalukasaan.
6.
Noin yö on tyyni.
Vuoren, järven yli
Nyt hämy huntunsa jo levittääpi
Ja uni nukkuvaista riennättääpi
Pois muassaan. Hänt' onnen armas syli
Siell' odottaapi, missä tuulokaiset
Lauhkeesti leikkii puiden lakkapäissä
Ja pauhu kuuluu laulun säveleissä
Niin näkymätön — pienet keijukaiset
Niin'-puita kiertää veden kimmeltäissä.
Ah, kaunis unelm' on, jos tunnon tuska
Pois vuodettas on vartioitsemasta!
Sill' taivastien se sulkee jatkumasta.
Mit' onkaan vaiva, salapurun puuska
Ja viha, verraten sen äänen kanssa,
Jon kuullen hurme taukoo kulussansa?
Vaan — rikkojakin joskus tunnon rauhan
Saa tuulahduksen tuta otsallansa,
Jos unen enkel viihtyy vuoteellansa
Ja hälle näyttää lapsuus-ajan kuvan.
Mut kenpä nukkuu kaikkein suloisimmin?
Nuo kaksi, haaveksien toisiansa.
He myrttimetsäss' ovat kulussansa,
Miss' öinen kuu nyt paistaa armahimmin,
Näin loistain matkallensa valoisasti
Ja tähdet hymyy heille suloisasti.
Mit' onkaan heille mainen mahtavuus,
Joill' elon tie on pelkkä ihanuus! —
Melkein näin tunsivat ja uneksuivat lapsuuden ystävät, jotka nyt hiljaisessa häätalossa lepäsivät saman katon alla. Kauniita kuvia näkivät he uneksiessansa, sillä he katselivat toinen toisiansa; autuaina tunsivat he elävänsä semmoista onnen päivää, joka ei koskaan saattaisi loppua, ja joka merkitsi itseänsä ijankaikkisuutta, koska he eivät myöskään tienneet, milloin se oli alkanut.
Mutta semmoista onnellista lepoa ei suotu kaikille, jotka siellä sinä yönä lepäsivät. Ei ainakaan komisarius sellaista nauttinut. Hetkittäin näki hän unta ryöstöistä ja muista toimituksista, joihin talonpoikain kiusaaja elävimmästi ihastuu, ja hän tunsi näitä tehdessään välistä kohtaavansa nurinaa ja vastustusta, vaan kuitenkin pääsevänsä niistä, niinkun voittaja sodasta. Nämä eivät suinkaan olleet hiljaisia unelmia, jos kohta ne vihdoin tuottivatkin jonkunlaista miellytystä — hänen mielensä mukaan.
Vieläkin oli siellä yksi unen näkiä, ja se oli vaanjunkkari. Monenmoisia kuvia hänen "seikkailurikkaasta" elämästään häälyi hänen edessänsä, ja vihdoin palautui hän eilisen illan seikkailuksiin puotilaisten kanssa. Kuitenkin sai tämä nyt toisellaisen muodon kuin silloin. Ei ollut siinä kyllin, että nuo iloiset veitikat veivät hänet tanssissa kumoon, vaan he hyppelivät vihdoin hänen päällänsä — jaa, oikein oivallista polskaa he tanssivat hänen vatsallansa ja rinnallansa. Viimein onnistui hänen kuitenkin saada heidät pudistetuksi pois päältänsä, mutta silloin hyppäsivät he jälleen lattialle ja alkoivat siellä tanssia kantapäillänsä erästä kuviotansa, joka näytti hyvin naurettavalta, vaan synnytti kauhean metelin. Viimein kuului se niinkun elon puinti luuvassa. Mutta ei siinä kyllin, että he polkivat lattiaa niin kauheasti, vaan he alkoivat myös reuhata ja huutaa niin, ettei ketään muita kuin heitä voinut kuulla salissa. Silloin loppui vaanjunkkarin kärsivällisyys.
"Ettekö häpeä, hirtettävät!" huusi hän ankarimmalla komentoäänellä.
"Lopettakaa heti hyppäämisenne!"
Mutta tämä huuto herätti hänen itsensä, ja hän nousi äkkiä vuoteeltansa sekä alkoi hieroa silmiänsä, tullaksensa oikein valveelle; sillä hän kuuli yhä metelin ja huudon, jonka hän äsken unessa oli huomannut. Tämä ei siis ollutkaan pelkkä uni; siinä oli todellisuuttakin.
"Kuule kuinka ne jyskää ja huutaa!" sanoi vaanjunkkari, joka, ollen vanha soturi, pian unen itsestään karkoitti. "Ehkä se on morsian, joka on tullut juomahulluksi — hän joi kosolta punssia illan kuluessa ja otti sekä puolikkaan että kolmanneksen pöydässä. Sehän on melkein tämän huoneen alla — se on varmaan hän! Ehkä Lundberg antaa siellä hänelle kristillistä kotikuria."