"Seisokaa, rosvot!"
Mutta kun nyt morsian tuli lamppunensa ovelle, ei siellä nähty ainoaakaan rosvoa. Vierashuoneessa ei ollut ketään muuta ihmis-olentoa, kuin maisteri Lahja. Tämä seisoi pelkissä alusvaatteissaan keskellä lattiaa ja piti molemmilla käsillään kiini erästä tuolia, jota hän, niin tiheään kun saattoi, kaikin voimin tölmäsi lattiaan, päästäen tuon tuostakin huudon, jossa vaihettelivat sanat: "varkaita" ja "apua," ja kaikki tämä tapahtui semmoisella innolla, ettei hän alussa ollenkaan huomannut, jotta hänen huoneensa ovi oli avattu ja että muut ihmiset häntä katselivat.
"Hän on tullut hulluksi," sanoi komisarius porstuassa seisoville.
"Häntä pitää tarkasti vartioida."
Tästä äänestä tointui vihdoinkin Lahja jotenkuten; ja kun hän nyt näki nimismiehen, asetti hän tuolin sivulle ja huusi väsyneellä äänellä: "varkaita — tuolla!" osoittaen tapeetti-oveen, joka vei kammioon. Sitte meni hän horjuvin askelin vuoteellensa, painautui siihen ja veti peitteen päänsä ylitse, kuivasi tuskan-hien otsaltansa ja odotti tosin levollisemmin kuin ennen, vaan kuitenkin jännitetyllä odotuksella, lopullista pelastustansa noista luulluista hirtehisistä.
Komisarius ja vaanjunkkari heittivät kiireesti syrjään huonekalut, jotka maisteri oli tapuloinut oven eteen, ja edellinen otti morsiamen kädestä lampun ja meni se kädessä kammioon.
Ei sielläkään ollut yhtään ihmis-olentoa, mutta samassa kun komisarius astui sinne, tuli hänen koiransa Fylaks nöyränä ryömien herraansa vastaan. Tämä olikin todellinen murtovaras. Iltasella ulos jätettynä, oli tämä, kun yökylmä alkoi tuntua ankarammalta, etsinyt soveliasta leposijaa ja silloin tullut edellämainitun, auki olevan kammion ikkunan luokse. Hän koetti hypätä sinne sisälle; mutta tämä tapahtui niin kömpelösti, että hän tosin onnistui sisälle päästä, vaan särki samassa ikkuna-ruutuja ja muutoin matkaansaattoi niin paljon melua tullessaan lattialla olevaan rojuläjään, että maisterin välttämättömästi siitä täytyi kavahtua. Tämä uskoi luonnollisesti heti, että siellä oli varkaita, ja kun hän melkein samassa luuli huomaavansa melua porstuassakin, ei hän tohtinut lähteä huoneesta, vaan luottausi, saadaksensa pelastusta siihen keinoon, mikä tässä edellä on selitetty.
Näin sai tämä seikka selityksensä. Useimmat häävieraat nauroivat oikein sydämellisesti sille, mutta pari heistä vähän suuttuikin. Ne olivat nimismies ja vaanjunkkari, jotka olivat tarpeettomasti aseisin pukeuneet, ja sentähden nyt pistoolinensa ja miekkoinensa vetäytyivät huoneisinsa.
"Pappi on hullu!" väitti komisarius, kun he yhdessä menivät rappuja ylös.
"Tosin on hän hullu," sanoi vaanjunkkari; "en totta tuommoista seikkaa ole eläissäni nähnyt."
Heidän jälestään meni luutnantti ylös huoneesensa, sanoen sivumennen hyvää yötä morsiamelle ja Katrille, jotka seisoivat ja juttelivat porstuassa. Hän oli nyt oikein iloisella tuulella ja meni naureskellen vappuja ylös.