Hän tuli huoneensa ovelle, avasi sen ja astui sisälle. Mutta tultuansa kynnyksen ylitse, hän äkkiä seisahtui, kun hän puolihimmeässä yössä näki nais-olennon edessänsä.
"Onko se isä?" kysyi lempeä, suloinen ääni.
Se oli Hanna, ja nuorukaisemme oli erehtynyt ovessa, mikä olikin helppo asia semmoisessa paikassa, jossa hän ei ollut ennen milloinkaan käynyt.
"Ei, se on Kalle!" vastasi hän.
"Sano, Jumalan tähden, onko joku vaara käsissä?" kysyi hän.
"Ei, se on vaan maisteri Lahja, jonka on pelästyttänyt koira, mikä on hypännyt ikkunasta hänen huoneesensa. Mutta en minä tullut sitä tänne kertomaan; — minä erehdyin ovessa ja pyydän anteeksi — hyvää yötä!"
Samassa aukaisi Jalopeuransydän taas oven mennäksensä, mutta kun hän siinä selvästi kuuli askelten äänen käytävässä, sulki hän sen jälleen, peläten, että tämä ehkä antaisi syytä parjaukseen, jos joku näkisi hänen tulevan Hannan huoneesta.
"Mene Jumalan tähden, Kalle!" sammalsi hän.
"En uskalla Hannan itsensä tähden," kuiskasi hän takaisin; "täällä kulki joku käytävässä, ja minä pelkäsin, että siitä saisivat ehkä jotakin sanan sijaa."
Samassa aukeni ovi käytävään.