Kun luutnantti äsken erehdyksessä oli astunut Hanna Haborgin huoneesen, oli tämän huomannut mamseli Katri, joka heti hänen jälessään oli hiipinyt rappuja ylös. Kohta oli hän juossut sisartensa luokse, jotka, niinkun hänkin, olivat nousneet ylös ja pukeuneet, ja huusi kiivaasti heille:
"Tulkaa, tytöt, niin menemme Hanna-raukan luokse; minä kuulin, kuinka hän itki huoneessansa. — Ajatelkaa, kuinka hän lieneekään pelästynyt!"
Tätä sanoessaan sytytti hän kynttilän ja riensi sitte heti neljän tytön etunenässä Hannan kammariin.
Heidän odottamaton tulonsa pakoitti Hannan päästämään heikon huudon. Luutnantti säilytti sitävastaan täydellisesti tajunsa, sillä juuri kun hän näki nuo viisi nimismiehen tytärtä, näkyi heidän takanansa — rovasti Haborg. Tämä oli palannut sairaan matkaltaan, nousnut vaunuista tallin luona, joka oli vähän matkaa asuntohuoneista ja niinmuodoin aivan huomaamattomasti tullut huoneukseen, jonka oven morsian itse oli hänelle avannut.
"Ah, suo anteeksi!" sanoi Katri imartelevalla, vaan vähän pilkallisella äänellä. "Me luulimme sinun olleen yksin."
"Minä tiesin, että morsiameni pelkäsi," vastasi Kalle, joka jo oli tointunut hämmästyksestään, "ja sentähden tulin hänelle selittämään syytä tuolla alhaalla tapahtuneesen meteliin."
"Morsian!" huusivat kaikki viisi sisarta yhteen ääneen. "Ah, sitä emme ole ennen tienneet!"
"Ei," vastasi rovasti, joka nyt astui huoneesen; "minun tyttäreni ja luutnantti Jalopeuransydämen kihlaus on niin äskettäin tapahtunut, ett'emme vielä ole ennättäneet julistaa sitä."
Siinä hän kohteliaasti kumarsi Katrille ja hänen sisarillensa, sekä heitti heihin katseen, josta saivat ymmärtää, että heidän oli sieltä pois lähteminen.
"Saan kunnian toivottaa onnea!… Hyvää yötä!" sanoi mamseli Katri hiukan hämillään, lyykisti ja meni.