Swartboy ei uskonut sen nojaavan runkoa vastaan, kun se ensin valitsee tuon aseman; vaan uskoi sen valitsevan puun sen suoman varjon vuoksi, ja kun uni sen voittaa, kallistuu se sitä kohti huomaten sen tukevan ja kannattavan itseänsä.
Bushmanni väitti vielä, että joillakuilla norsuilla on mielipuunsa, joiden luo yhä palaavat torkahtaakseen hiukan kuumina keskipäivän hetkinä — sillä se on niiden lepoaika. Öisin ne eivät nuku. Päinvastoin, yön hetket vietetään kuljeskelemalla sinne ja tänne, matkaamalla etäisille juomapaikoille ja syöden; vaikka etäisissä ja hiljaisissa seuduissa ne syövät päivisinkin — joten on luultavaa, että suurin osa niiden yöllisestä toiminnasta on seuraus niiden pelosta valpasta vihollista, ihmistä, kohtaan.
Swartboy kertoili näitä, kaikkien metsämiesten yhdessä seuratessa jälkiä.
Elefantin jättämät merkit olivat nyt toisenluontoisia kuin ne olivat olleet ennen muurahaiskeolle saapumista. Se oli syönyt kulkiessaan. Pieni torkahdus oli tuonut sille ruokahalun takaisin; ja "odota-vähän"-orjantappurat osoittivat sen kouraisevan kärsän merkkejä. Siellä täällä olivat oksat katkaistut, lehdet oli riivitty pois ja puiset osat jätetty maahan. Useissa paikoin oli kokonaisia puita revitty juurineen ylös ja melkoisen suuriakin. Noin norsu toisinaan tekee päästäkseen käsiksi lehviin, jotka sellaisissa puissa eivät ole sen kärsän ulottuvilla. Kaatamalla ne se saa tietysti kaikki lehvät mukavan matkan päähän joustavasta kärsästään ja voi riipiä niitä pois mielin määrin. Toisinaan se kuitenkin raastaa irti puun syödäkseen sen juuria — koska on useita lajeja, joilla on makeat, mehevät juuret, joista norsu erittäin paljon pitää. Se vetää ne ylös maasta kärsällään, ensin irroitettuaan ne torahampaillaan, joita se käyttää kuin rautakankea. Toisinaan se epäonnistuu aikeissaan; ja ainoastaan maan ollessa pehmeä ja märkä, kuten suurten sateitten jälkeen, se saattaa kiskoa juurineen suurempia mimoosalajeja. Joskus se on oikullinen; vedettyään puun maasta se kuljettaa sitä mukanaan useita kyynäriä, viskaa sen maahan juuret ylöspäin, ja heittää sen siihen siepattuaan yhden ainoan suupalan. Metsää hävittävä on norsujoukon läpikulku.
Pieniä puita se voi kiskoa ylös pelkällä kärsällään, mutta suuremmissa se käyttää torahampaittensa mahtavampaa vipuvoimaa. Ne se työntää juurien alle, jotka tavallisesti ovat peittyneet löyhään hietaiseen maahan, ja sitten se nopealla nykäisyllä keikahuttaa juuret, rungon ja oksat korkealle ilmaan — jättiläisvoimien ihmeellinen näyte.
Metsämiehet näkivät siitä todistuksia seuratessaan jälkiä. Norsun voiman merkkejä oli katseltavana pitkin tietä.
Se riitti synnyttämään pelkoa ja kunnioitusta, eikä yksikään heistä ollutkaan vapaa noista tunteista. Kyeten noin aikaansaamaan hävitystä ja tuhoa ollessaan häiritsemättömänä, mitä olisi moinen elukka ärsytyksen ja vihan hetkellä? Ei ihme, että metsämiesten mielissä oli pelkoa, tottumattomia kun eräät heistä olivat.
Vielä eräs toinenkin syy vaikutti heidän mieleensä, etenkin bushmannin. Oli täysi syy olettaa, että eläin oli "kuljeksija" (rodeur) — joita intialaiset metsästäjät nimittävät "irtolaisiksi". Siihen lajiin kuuluvia norsuja on paljon vaarallisempi lähestyä kuin toisia. Tavallisten olosuhteiden vallitessa ei ole todellakaan vaarallisempaa kulkea elefanttilauman lävitse kuin olisi mennä kesyn härkäjoukon sivutse. Ainoastaan, kun norsua on ahdistettu tai haavoitettu, käy se vaaralliseksi viholliseksi.
"Kuljeksijaan" eli "irtolaiseen" nähden on toisin laita. Se on tavallisesti pahantapainen ja hyökkää joko ihmisen tai minkä eläimen kimppuun tahansa heidät nähdessään ja ilman vähintäkään ärsytystä. Se näyttää nauttivan tuhoamisesta, ja voi sitä olentoa, joka joutuu sen tielle olematta nopsempi jaloiltaan kuin se!
"Kuljeksija" viettää yksinäistä elämää, samoillen yksin läpi metsien, koskaan liittymättä toisiin heimolaisiinsa. Se näyttää olevan jonkinlainen sukunsa henkipatto, joka on ajettu maanpakoon pahan sisun tai jonkun muun vian tähden, tullakseen yhä raivokkaammaksi ja ilkeämmäksi maanpakolaisuudessaan.