Hän erehtyi luullessaan voivansa surmata norsun ampumalla otsaan. Se on sellaisten herrasmiesten käsitys, jotka ovat metsästäneet norsuja kammioissaan, vaikkakin toiset kamariherrat, anatoomikot — joille annettakoon heille tuleva kunnia — ovat osoittaneet sen olevan mahdotonta, elefantin pääkallon erikoisen rakenteen ja sen aivojen aseman tähden.
Van Bloom oli tähän aikaan tuossa väärässä käsityksessä ja teki sen vuoksi suuren virheen. Sen sijaan, että olisi yrittänyt sivulaukausta, jonka olisi voinut ampua paljon vähemmällä vaivalla — hän päätti hiipien kiertää norsun eteen ja ampua eläintä päin silmiä.
Jättäen Hendrikin ja Swartboyn ahdistamaan sitä takaa hän teki kaarroksen pensasten suojassa ja saapui vihdoin sille polulle, jota elefantti luultavasti kulkisi.
Tuskin hän oli päässyt paikoilleen, kun hän näki suunnattoman otuksen tulevan hiljaisin ja majesteettisin askelin itseänsä kohti; ja vaikka elefantti vain käveli, toi puolisen tusinaa jättiläismäistä askelta sen piiloutuneen metsästäjän lähelle. Siihen saakka ei eläin ollut päästänyt ääntäkään; mutta sen liikkuessa saattoi van Bloom kuulla jymisevän pulputtavan äänen, kuin olisi vesi loiskinut edestakaisin sen laajassa vatsassa.
Van Bloom oli asettunut suuren puunrungon taakse. Norsu ei ollut vielä huomannut häntä ja olisi kenties kulkenut ohi tietämättä, että hän siellä olikaan, jos metsästäjä olisi sallinut. Tämä ajattelikin jo olla hiljaa, sillä vaikka hän oli rohkea mies, saattoi metsän suuren jättiläisen näkeminen hänet hetkisen vitkastelemaan.
Mutta jälleen välkkyi kaartuva norsunluu hänen silmissään — jälleen hän muisti tarkoituksen, joka oli saattanut hänet tähän asemaan; hän ajatteli menetettyä omaisuuttaan — päätöstään voittaa se takaisin — lastensa menestystä.
Nämä ajatukset ratkaisivat. Pitkä putki tuettiin rungossa olevaan kyhmyyn — sen suu tähdättiin lähenevän norsun otsaan — hänen silmänsä tirkisti tähtäimen lävitse — seurasi kova räjähdys — ja savupilvi peitti kaikki hänen silmiltään hetkiseksi.
Hän saattoi kuulla käheän, mylvivän, torventapaisen äänen — hän saattoi kuulla oksien rysähtelyn ja veden pulputuksen; ja kun savu haihtui, näki hän harmikseen elefantin olevan yhä jalkeilla eikä nähtävästi lainkaan vahingoittuneena!
Laukaus oli sattunut eläimeen juuri siihen, johon metsästäjä oli tähdännyt; mutta tekemättä kuolettavaa haavaa se oli vain ärsyttänyt elukan äärettömään raivoon. Se hyökkäili sinne tänne, iski puita torahampaillaan, repi irti oksia ja sinkahutti niitä korkealle kärsällään — joskin koko ajan ilmeisesti tietämättä, mikä oli kutkuttanut sitä niin nenäkkäästi otsaan.
Onneksi van Bloomille peitti hyvin paksu puu hänet norsun näkyviltä. Jos raivostunut eläin olisi sillä hetkellä huomannut hänet, olisivat hänen hetkensä olleet luetut; metsästäjä tiesi sen ja hänellä oli kylmäverisyyttä pysyä paikoillaan ja olla hiljaa.