Niin ei ollut Swartboyn laita. Kun norsu kulki eteenpäin, olivat hän ja Hendrik hiipineet perässä mokhalaviidakon läpi. He olivat myöskin seuranneet sitä aukeaman poikki pensaikkoon, missä van Bloom sitä odotteli. Kuultuaan laukauksen ja nähtyään, että elefantti yhä oli vahingoittumatta, loppui Swartboyn rohkeus; jättäen Hendrikin hän juoksi takaisin mokhala-viidakkoa kohden, huutaen juostessaan.
Hänen huutonsa saapuivat norsun korviin, ja oitis tämä ryntäsi siihen suuntaan, mistä ne kuuluivat. Silmänräpäyksessä se sukelsi esiin pensastosta, ja nähden Swartboyn aukeamalla, hyökkäsi vimmoissaan pakenevan bushmannin perään. Hendrik, — joka oli pysynyt paikoillaan ja jota otus ei pensasten suojasta huomannut — laukaisi pyssynsä eläimen kulkiessa hänen ohitsensa. Hänen kuulansa osui hartiaan, mutta se oli vain omiansa lisäämään norsun raivoa. Pysähtymättä se ryntäsi Swartboyn jälkeen, epäilemättä luullen bushmanni-paran olevan syypään saamiinsa vammoihin, joiden laatua se varsin huonosti tajusi.
Oli kulunut vain muutamia hetkiä ensi laukauksesta, kun asiat saivat tämän käänteen. Swartboy oli tuskin selvinnyt pensastosta, ennenkuin norsukin sukelsi esiin; ja ponnistellessaan mokhala-puita kohden hän oli tuskin kuutta askelta edellä vainoojastaan.
Swartboyn tarkoitus oli päästä viidakkoon, jonka keskellä oli useita suuria puita. Yhteen niistä hän aikoi kiivetä — koska se näytti hänen ainoalta pelastusmahdollisuudeltansa.
Hän ei ollut ehtinyt puoliväliinkään aukeamaa huomatessaan joutuvansa perille liian myöhään. Hän kuuli suunnattoman hirviön raskaan rynnistyksen takanaan — hän kuuli sen kovan kostonhimoisen mylvinän — hän luuli tuntevansa sen kuuman henkäyksen. Oli vielä hyvä matka juostavana. Veisi aikaa kiivetä puuhun, norsun kärsän ulottumista korkeammalle. Ei ollut toivoa päästä pakoon puuhun.
Nämä ajatukset välähtivät mielessä miltei silmänräpäyksessä. Kymmenessä sekunnissa Swartboy ehti loppupäätelmään, ettei puulle juokseminen häntä pelastaisi; ja äkkiä hän pysähtyi juoksussaan, kääntyi ympäri ja kohden elefanttia!
Ei sillä, että hän olisi tehnyt jonkun suunnitelman pelastuakseen. Ei rohkeus, vaan epätoivo saattoi hänet kääntymään kohti vainoojatansa. Hän tiesi, että juoksemalla edelleen hänet varmasti voitettaisiin. Ei siis saattaisi käydä pahemmin, jos hän kääntyisi päin, ja kenties hän välttäisi turmiotatuottavan rynnäkön jollakin kekseliäällä juonella.
Bushmanni oli nyt aivan aukeaman keskustassa; elefantti syöksyi suoraan häntä kohti.
Edellisellä ei ollut ainoatakaan asetta jättiläismäisen ahdistajansa varalle. Hän oli heittänyt pois jousensa — kirveensä myös — juostakseen keveämmin. Mutta kummastakaan ei olisi ollut mitään hyötyä moisen vastustajan varalle. Hänellä ei ollut muuta kuin lammasnahkavaippansa. Se oli ollut haittana hänen paetessaan, mutta hän oli tahallaan sen pitänyt.
Hänen tarkoituksensa ilmeni pian.